Doing what you like is freedom.

Mitä tekisit tällä hetkellä, jos päästäisit irti kaikista itsellesi luomista odotuksista? Teetkö tällä hetkellä asioita, joista nautit?

Itsestäni tuntuu, etten aina ole ihan rehellinen itselleni.

<3: Janppa

Kun kliseiset hokemat käyvät toteen.

Minä olen täysin sanaton. Silti yritän. Ennen ne olivat kliseitä, mutta koettueni nämä tunteet henkilökohtaisesti tajusin, ettei ne mitään kliseitä ole.

 

 

Loppuja on niin monta, kuin alkujakin.

 

Hymyilyttää ja sisällä leijuu lämmintä ilmaa. Semmoista ilmaa, joka antaa voimaa. Samaan aikaan peilistä katsoo takaisin märät silmät. Elämä ja ihmiset on vaan niin upeita.

 

Samanlaiset arvot ja ajatusmaailma. Ne on ne tekijät, jotka tuo tietyn henkilön aina uudestaan ja uudestaan sun luokse.

 

 

Sitten on aika taas tulla ja mennä uudestaan.

 

Mutta kyllä sen läsnäolon tuntee. Kun joku ajattelee.

 

Se, kun henkilökemiat täydentävät täydellisesti toisiaan, on niin upeeta, ettei oo sanoja sitä kuvailemaan. Ryhmädynamiikka. Mulla ei ole aikaisemmin ollut hajuakaan mitä se on. Nyt tiedän, mitä se on.

 

Sitä tunnetta ei välttämättä pääse kokemaan ikinä. Mä koin ja uskon, että se on ainutkertaista. Mun lyhyen elämäni aikana tähän saakka koetuista tunteista se on epäröimättä hienoin ja vahvin.

Suurin osa ihmisistä on hyviä tyyppejä, mutta kuinka monta sellaista tyyppiä sun elämässä on, joilta saat energiaa? Ihmisiä, jotka antaa sulle enemmän, kuin voisit ikinä toivoa. Sellasia tyyppejä, joiden läsnäolon tunnet, vaikka välillänne olisi tuhansia kilometrejä. Niitä ei ole montaa. Ole onnellinen, jos sulla on yksi. Se voi olla tyyppi, jonka tapasit päiväkodissa, tai se voi olla tyyppi, joka kävelee sua huomenna kadulla vastaan ja kysyy missä on lähin bussipysäkki.

Ne on niitä ihmisiä, joita tarvitset itsesi lisäksi. Huh. Rakkaus.

Rahkatkin viedään pesästä

Mä muistan kun Sveitsissä asuessani rakas kuomani Milla vaikeroi viimeisten kuukausien aikana siitä, että jos kuin vain saisi jo sen oman pesukoneen taas. En voinut silloin ymmärtää että miksi muija itkee Sveitsissä jonkun pesukoneen perään. Nyt mä oon tässä varmaan kaks kuukautta itkenyt oman jääkaapin perään. Miksi? Koska meidän taloudessa vallitsee vahva kollektiivinen ilmapiiri, johon elämänsä katkenneita naruja kannatteleva suomalainen reppana ei meinaa soveltua. Jos nää puhuis toisena kielenään suomea, olis "Sun kasa on mun kasa"- varmaan kova hokema tässä osoitteessa. Sen mä vielä sulatan, että kymmenen vuotias syö mun kananmunat, mutta kun mä yllätän kuus vuotiaan lusikoimassa hymyssä suin mun rahkoja kaikessa valkeudessaan naamaansa, hokien "llllekkerrrrr.. mmmm.. lekkerrrr!" mä oikeesti toivon, että jossain on työn alla "enemmän yksityisyyttä au paireille toukokuuhun 2013 mennessä"- hyväntekeväisyyshanke.

Miksi?

A) Mä haluun mun rahkat, eikä lapset oikeesti tykkää maitorahkasta. Ne vaan riistää mua.
B) Kuus vuotias noukkii mun lautaselta cashew pähkinät sillä aikaa kun mä käyn vessassa.
C) Kuus vuotias on piirtäny mun peilin kehykset täyteen barbapapoja.
D) En saa koskaan värittää värityskirjaa rauhassa ilman, että joku tulee sotkemaan.
E) Saan edelleen 8 kuukauden jälkeenkin kuulla kommenttia siitä, kuinka lemppari paitani näyttää pyjamalta.
F) Mä jaan mun snoopy sukatkin meidän kymmenen vuotiaan kanssa.

Nimimerkki säilytän kaurahiutaleita vaatekaapissani.

Ps. Milla i feel you now

Onni on ikävä

Viikonloppu on ollut ihanan rauhallinen ja varsinkin eilen semmonen tunne, jota kutsutaan nimellä onni, oli vahvasti läsnä koko päivän. Mitään erikoista ei tapahtunut, mutta mä vaan nautin joka hetkestä täysin siemauksin. Olin illan lasten kanssa ja mun ystäväinen tuli tänne mun kanssa hengailemaan. Meillä oli ihan huippu ilta ja naurettiin aivan paskana lasten pieru kakka jutuille. Mäki haluun olla lapsi! Tai siis mä oon lapsi, mutta sellanen ihan oikee lapsi.

Täällä mä oon oppinut erottamaan onnen tunteen sellasesta touhotus innosta. Tajusitko? Haha. Siis että sellanen hetkellinen onnen puuskaus saattaa tulla vaikka jonkun kivan häppeningin takia mahan pohjaan ja poskipäihin, mutta sellainen syvä onnen tunne on läsnä myös niinä hetkinä, kun en tee mitään. Eilen olin lähes koko päivän yksin omissa oloissani milloin missäkin. Puistossa, kaupassa, mun huoneessa, meidän terassilla tai ratikassa ja mun oli vaan hyvä olla. Täällä tulee oltua tosi paljon yksin, mikä on opettanut kyllä ihan hirveesti. En voi sanoa, että olisin täysin riippumaton muista ihmisistä vieläkään, enkä tiedä onko se edes mahdollista, mutta oon oppinut niin sanotusti arvostamaan omaa seuraa enemmän. Tosin en tiedä onko se ihan tervettä, että makaan omalla lattiallani nauraen itkuhuutonaurua jollekin omalle mielikuvalle, esimerkiksi David Hasselhoffista. Mutta.. Ei se taida olla ihan tuulesta temmattu se "onni lähtee sinusta itsestä" -sanonta. Mutta toki me laumaeläimiä ollaan. Ei siitä voi kiistellä.

Siitäpä mainio aasin silta tähän päivään, joka on taas ollut ihan vastakohta eiliselle hyvälle päivälle. Tai no ei nyt ihan vastakohta.. Vastakohta vois olla varmaan sellanen "Minäpä vetäisen nyt tästä pienet sievät Matti Nykäs perseet ja menen sängyn alle itkemään elämääni" -päivä. En mä ole edes itkenyt tänään, mutta mulla vaan ollut aivan JÄRKYTTÄVÄ ikävä mun ystäviä Suomessa. Tänne on jopa tänään tullut kesä ja lämpötila kohos parhaimmillaan +24 asteeseen, mutta musta vaan tuntuu, että toi lämpö ja aurinko on vaan pahentanut tätä mun ikävää. Aina kun menin ulos istumaan, sellanen haikeuden tunne vaan syveni ja alkoi suorastaan tuskastuttaa. Kerta toisensa jälkeen hilauduin takas mun kellarihuoneeseen ja koitin tehdä jotain tajunnan räjäyttävää.

Yhdessä vaiheessa mä istuin tässä lattialla hiljaa ja päivystin mahdollisia liikkeitä hämähäkeistä. Ne on vaan niin salakavalia, että ne osaa vaania mua valosan aikaan ja vipeltävät esille just sillon, kun mä oon lyömässä päätä tyynyyn. En kyllä tiedä että miksi mä aloin nyt kertomaan juttuja hämähäkeistä. Hämäkitkin tuppaa olemaan aika iso osa tätä mun arkea täällä. Kusipäät.

Mulla surraa ajatukset taas niin vikkelään, ettei tän tekstin vieminen pidemmälle varmaan kannata. Kunhan halusin vähän avautua. Kohta alan kirjottamaan tarinaa lentävistä kissoista ja kultakalanorsuista.

Mutta ah. Mä oon vaan joka päivä itselleni enemmän ja enemmän kiitollinen siitä, että sain viime heinäkuussa sen päähänpiston lähteä tänne. Nää paskat päivät on just niitä, jotka muuttaa tätä pääkoppaa parempaan suuntaan. Suurin oivallus tähän päivään mennessä on varmasti ollut se, että näitä paskoja fiiliksiä on ihan turha koittaa paeta. Ne täytyy vaan hyväksyä ja niiden kanssa on hyvä elellä. Voin aina koittaa piristää itseäni, mutta ei se paska fiilis sieltä pinnan alta lähde minnekään, ennen kuin aika on. Hieno elämä. Mutta ette ystäväiset uskokaan, kuinka kova ikävä mulla teitä on. Syräntä puristaa. :)

Torstain missio

Hei hei. Janppa se taas täällä aukoo päätänsä.

Tuossa aikani kuluksi lattialla makoillessani laadin itselleni pienen Torstai mission. Vietän muuten aika paljon aikaa lattialla? Niin siis sen mission piti olla alunperin vain pieni, mutta lopulta paisui kohtuu haastavan oloiseksi. Mutta haasteet on hauskoja. Eli siis huomenna..

En luo tyhjästä itselleni kiirettä minnekään.
Koitan saada mahdollisimman monen vastaan kulkijan hymyilemään.
Autan ympärilläni olevia tyyppejä mahdollisimman paljon.
En tee asioita jotka imevät musta energiaa.
En ajattele ihmisiä, jotka imevät musta energiaa.
Jos näen kauniin ihmisen sanon hänelle, että hän on kaunis.
Jos näen söpön kanin, sanon kanille, että sillä on siistit hampaat ja kiva turkki. Mistä ostit?
Hypin trampoliinilla.
En vaadi mitään enemmän.

Melkoisia juttuja. Meikä pistää kaikki likoon ja koitan tehdä omasta sekä kaikkien random tyyppien torstaista kivan.

Amsterdamiin on ens viikolla luvattu +18-+25 astetta. Joo holla bäk vaan, aurinko! JOU!

My journey never ends

En tiedä onko ympäristön paineesta tai omaan mieleen lukkiutuneista käsityksistä mahdollista koskaan päästä täysin eroon. Mitä jäisi jäljelle jos se olisi mahdollista? No vapaus.

 

Mutta kai sitä on mahdollista olla vapaa? Entä jos hyväksyisi sen, että mieli ei lakkaa juoksemasta.

Antaisi mielen juosta. Juoksisi mielen mukana. Oman mielen, ei muiden.

 

 

Hyväksyisi myös sen, että ikävä on mukana matkassa sijainnistasi huolimatta. Ei ole sellaista kolkkaa maailmassa, missä sinun ei olisi mitään tai ketään ikävä. Olit sitten kotisohvalla tai kotimaasi ulkopuolella. Entä jos lopettaisi pakenemasta ikävää?

 

 

 

Helpommin varmaan suunniteltu, kuin toteutettu. Mistä tiedän, mikä on mun omaa järjen juoksuani ja mikä tulee taas ulkoa päin?

 

 

Niin. Jos toimintani tekee mut onnettomaksi uskon, että motiivi toimintaani tulee jostain muualta, kuin minusta. Joskus motiivia on toki lähes pakko hakea lopputuloksesta. Tärkeintä kuitenkin varmaan, ettei lopputulokseen tähtää miellyttääkseen jotain ulkopuolista örkkiä.

 

 

Elämän vaiheet, joissa olen vain kellunut ja odotellut parempaa huomista, ovat olleet ihan perseestä. Ne on olleet niitä aikoja, kun olen miettinyt että pitäisi kyllä tehdä jotain jännää. Mutta kun.. Mitä? Mutta kun en ole tehnyt.

 

 

Onni on ollut läsnä niinä hetkinä, kun en ole jossitellut. Niinä hetkinä kun olen ollut spontaani ja tehnyt päätöksiä intuition varassa. Itsenäisesti. Esimerkiksi päätökseni lähteä Sveitsiin, tai tempaisuni lähteä Amsterdamiin. Tai ihan vain se, kun eilen päätin leikkiä Usain Boltia ja juosta lopputulosta etukäteen punnitsematta.

 

 

Tänään olen vain miettinyt sitä, kuinka paljon mahdollisuuksia täällä polkujen varsilla on. Heittämällä suohon yhden tekosyyn tai turhan käsityksen, avaan itselleni lukemattomia uusia reittejä joita vaeltaa. Kuinka rakastettava ajatus. Ja kuinka mahdollinen.

 

Nuuskuti nuuskuti. Utelias nenä.

 

Kaikki kuvat: We<3it.com

 

Oooo villivarsa mä ooooon

Ihana hentoinen, lämpöinen ja ystävällinen tuulenväre pakottaa silmät siristykseen. Edessäni aukeaa suuret läänit autiota heinikkoa, jota Ijburgilaiset kutsuvat puistoksi. Itselleni se on lähinnä karu autiomaa, mutta tykkään siitä silti. Lämpimät auringon säteet kutitteli mun hymystä irvessä olevaa lärviä, kun intervalli ajastin piippasi ja minä pinkaisin varovaiseen tunnustelevaan hölkkään. Tänään minä kokeilen. Onko jalka tallella? On. Vihlooko? Ei. Joko alkaa polttaa jalkapöytää? Ei. Tuntuuko hyvältä? Tuntuu. Miltä tuntuu? Vapaalta. Uskallanko vähän kiihdyttää? Hell yeah!

Vapaus. Huh. Jäätävä onnen tunne valtasi koko tämän tytön ja kirmailin pitkin kuivuudesta rahisevaa heinikkoa ajastimen antamien piipahdusten mukaan välillä iisimmin ja välillä niin hillittömästi kuin jaksoin. Olo oli kuin bambilla, vaikkakin uskon näyttäneeni lähinnä norsun vauvalta, joka ottaa elämänsä ensimmäisiä juoksuaskelia ja meinaa kaatua jokaiseen kanin kaivamaan multaiseen monttuun. Ja sellainen mä kai vähän olinkin. Ne oli mun ensimmäiset juoksuaskeleet aikoihin, vuosiin. En rehellisesti sanottuna muista koska olisin viimeksi juossut, jos ei lasketa esimerkiksi bussipysäkille hilpaisemista tai kävelylenkkieni aikana harppomiani muutamaa kömpelöä juoksuaskelta. Ihan oikeasti. En ainakaan kahdeksaan vuoteen. Se taitaa olla aika pitkä aika.

Kymmenen vuotta sitten istuin lasten klinikalla vastaanottohuoneessa kuuntelemassa kun lääkäri saneli magneettikuvien tuloksia. Vuoden päivät olivat vierähtäneet vaihtelevasti siedettävien ja sietämättömien jalkakipujen kanssa. Välillä pelkkä käveleminen pisteestä A pisteeseen B oli silkkaa tuskaa. Välillä olin ihan ok. Lääkäri alkoi puhumaan jotain lääkityksestä ja mahdollisista sivuvaikutuksista. Että lähdetään nyt aluksi kokeilemaan pelkästään tällä lääkkeellä ja otetaan myöhemmin mahdollisesti jotain biologisia rinnakkaislääkkeitä mukaan. Sitten se mainitsi jotain reumasta. Täh? Reuma? Mikä se on. Krooninen sauraus? Krooninen? Niin. Ymmärsin jo silloin, että krooninen tarkoittaa jotain pysyvää. 13- vuotiaalle urheiluhullulle Janinalle oltiin juuri kiertoteitse sanottu, että sinä tulet olemaan sairas ja liikuntarajoitteinen koko lopun elämääsi. Enkö saisi enää yleisurheilla? En. Itkin. Olen myös itkenyt monet kerrat sen jälkeen näiden kymmenen vuoden aikana.

Sen jälkeen en enää juossut. Paitsi lukiossa juoksin Cooperin testissä 2200 metriä, koska halusin vain haistattaa pitkät meidän liikunnan opettajalle, joka ei tuntunut ikinä antavan mulle armoa sairauteni takia. Ajatteli varmaan, että antaa teinin kapinoida, vaikka lääkäristä oltiin monet paperit hänen nenänsä alle kiikutettu. Ne oli tuskalliset 2200 metriä ja täysin ääliömäinen vetohan tuo nyt taisi olla. Minkäs teet. Samanlainen uhoaja mä olen tänäkin päivänä.

Tänään päätökseni juosta ei ollut mitään uhmaa. Olen suhteellisen sujut sairauden kanssa, joka nyt vain sattuu olemaan osa minua. Joku silti pakotti mut kokeilemaan. Ehkä se on tuo aurinko ja lämpö joka pisti heittäytymään villiksi. Kun intervalli ajastin piippasi loppumerkin 30 minuutin kohdalla, olin niin paskana sökönä poikki pinossa kasassa, kuin voi ihminen olla. Naama kirsikkana ja koko kroppaa tärisytti. Samaan aikaan mä kuitenkin hihittelin sellaista voittajan hihitystä ja teki mieli kiljua koko saarelle että "Näittekö urpot? Pyssy juos just kolkyt minaa, eikä muuten tuntunu missään! Suckers!" Jalkapöydässä ei tuntunut pienen pienintä kipua. Ei edes vihlontaa. Ei mitään.

Kotiin päin tepastellessani pohdin kiivaasti sitä, kuinka vahva oma mieli on. Kuinka oma mieli voikaan tehdä ihmisen sairaaksi. Toisaalta se on puhdas itsestään selvyys, mutta onko sittenkään. Onhan se fakta, että ihmisen mieli voi olla sairas, mutta miten se oikeasti vaikuttaakaan kehoon ja siihen miten elämäänsä elelee. En mä nyt mieleltäni sairas ole, mutta olen kymmenen vuotta elänyt uskossa, että olen sairas. Mulle on saneltu diagnoosi ja mulla on melko tuhti lääkitys päällä koko ajan. Tänään kyseenalaistin ensimmäistä kertaa sen, että tekeekö lääkityksen alla oleminen mut kroonisesti sairaaksi? Tiedän, että huomenna en välttämättä voi juosta ja tiedän myös sen, että en minä voi juosta joka päivä ilman, että koipeni kipeytyisi, En ole kuitenkaan lähes kymmeneen vuoteen tuntenut itseäni niin terveeksi kuin mitä tunsin tänään. Tuntuu kuin joku tuhannen kilon kiven järkäle olisi viskattu suohon mun harteilta. Mä ihan oikeasti juoksin kokonaiset 30 minuuttia. Jos tunnen itseni terveeksi, enkö mä voi sanoa että tällä hetkellä oon terve?

En ikinä olisi uskonut, että voisin saada 30 minuutin juoksulenkistä näin suuren ilon ja onnen tunteen.

Niin ällöttävän kliseeltä kuin se kuulostaakin, mutta huomenna et välttämättä voi enää juosta.

Nauti siis jokaisesta juoksuaskeleestasi.

Tänään meikä on jukovittuperkele terve. How fucking cool is that.

Niin ja hei, Life is good.

Wanna be adapteri

Oletko huomannut, että suunnitelmat menevät pieleen yleensä juuri sillon, kun olet suunnitellut esimerkiksi tulevan päiväsi hyvin tarkkaan. Täysin suunnittelematon päivä saattaa taas hipoa lähes täydellisyyttä, sillä ei oikeastaan ole mitään mikä voisi edes mennä pieleen. Ylläri. Mä olen huomannut, että ei sillä oikeastaan ole edes mitään väliä meneekö pieleen joku "iso" suunnitelma vai pieni suunnitelma. Yhtä paljon se yleensä vituttaa. Koska kun jotain menee pieleen, on se ihan ympäristönkin puolesta hyväksyttyä olla vähän kärttyinen.

Miten sitä ihminen yleensäkin reagoi jos esimerkiksi bussi tai juna on myöhässä? Kiroaa sitä vähintään omassa päässään ja mitä yleisemmin valittaa siitä kaikille.

Veeärrä saatana.

Tiistaina mä jouduin odottamattomasti perumaan tapaamisen mun ystävän kanssa, jotta lasten vanhemmat pääsisi työrientoihinsa. Anteeksi pyydeltiin ja selväksi tehtiin, että mun auttavan käden ojentamista arvostettiin. Silti ärsytti niin hitosti, enkä kyllä edes yrittänyt piilotella närkästymistäni. Ei sen tapaamisen peruminen edes ollut mikään iso juttu, mutta tälläisenä periaatteen naisena otti nuppiin se, että minä olin se osapuoli joka joutui tapaamisen perumaan sen takia, että se oli vähemmän tärkeä kuin työkiireet. Vaikka olisin itse ollut todellakin ystäväni piristysruiskeen tarpeessa alkuviikon ikävä settien jälkimainingeissa.

Sama kävi tänään aurinkoisena kauniina aamuna, kun tehtiin havainto, että pikku Puck oli kipeä, eikä täten menisi kouluun. Hyvästi pääsykokeisiin lukeminen, hyvästi ihana pitkä kävelylenkki auringossa, hyvästi kirjoitusrauha, hyvästi treffit jälleen kerran samaisen ystävän kanssa. Olin varmaan ensimmäistä kertaa koko Amsterdam reissuni aikana lähes aikatauluttanut päiväni, jotta saisin kaikki fiksut asiat hoidettua. Minusta riippumattomat tekijät koettelivat kuitenkin taas mieltäni. Vein vanhemman tytön kouluun ja hoin matkalla puoli ääneen "vittu, vittu, vittu, vittu.. Ei se edes varmaan ole oikeasti kipeä..".

Tulin takaisin sisään ja kävelin Puckin huoneen ovelle. Siellä tönötti Puckin laudoista rakennettu majaa muistuttava, valkoinen korkea sänky. Sängyssä oli vaaleanpunainen peittomytty, joka tutisi ja tärisi sen alta kuuluvien voihkaisujen ja nyyhkäisyjen tahdissa. Otsa helotti kuumana ja oksennus lensi. Mahtoi olla paha olo pikkuisella.

Teki mieli lyödä pää seinästä läpi. Minäkö olen kutsunut aina itseäni joustavaksi ihmiseksi? Anteeksi kaikki minut palkanneet työnantajat, olen valehtelija. En minä mitään osaa joustaa. Olen vain aina halunnut olla se joustava tyyppi. Olen halunnut niin kovasti olla se joustava tyyppi, että olen jopa uskonut olevani. Tämän todistaa se, että kun omat "suunnitelmani" eivät ole parina päivänä menneet niinkuin halusin, olen valmis heittämään onneni kaivoon, olemaan mököttäjä ja hokemaan vittu saatanaa mielessäni. Ei mikään ihme jos on välillä onneton ja surullinen fiilis, mikäli pääkopasta ei löydy tämän enempää liikkumavaraa.

Se että voin muuttaa paikasta toiseen ja asettua sinne asumaan ilman sen kummempia ongelmia, ei taida tehdä minusta vielä mitään mega-adapteria. Ei myöskään se, että ostan kaverille bisset baarissa, kun siltä on rahat loppu ja omatkin lähestulkoon loppu. Jotain elämän perusjuttuja kai nuo.

Asettelin itselleni viltin Puckin sängyn viereen. Roudasin viltille läppärin ja pääsykoekirjat. Avasin verhot ja päästin auringon sisään. Luin Suomen kielioppia ja välillä ponkaisin pystyyn pitelemään lapsen hiuksia ylhäällä, ettei ne dippaantuisi oksennukseen. Mikäpä tässäkään hetkessä on loppupeleissä huonosti? Mä saan lukea pääsykokeisiini ja aurinkokin on. Huomenna luultavasti oksennan itse, mutta ompahan sekin sitten pois päiväjärjestyksestä. Kaiken lisäksi voin taas sanoa itselleni, että EI LIIAN TOSISSAAN. Vaikka naurankin itselleni usein jonkun todella nolon tilanteen keskellä, on nää myös niitä hetkiä, jolloin tulisi vähän naurahtaa. Naurahtaa elämälle.

Joka päivä voi oppia jotain uutta, jos vaan ajattelee. Joskus sitä huomaa, että ei itse tule edes sellaisia ihan perusjuttuja kelailtua juurikaan sen takia, että niitä pitää ihan niitä itsestäänselvyyksiä. Joku toteaa, että hei ajattele nyt muitakin. Saatat todeta, että no c'moon tottakai mä ajattelen muitakin. Mutta sitten loppu peleissä, kuinka moni oikeasti ajattelee?

Niin. Ei liian tosissaan. Me olemme vain maan matosia joiden elämä tapahtuu nyt.

Tässä oksennusämpärin vieressä.

Elämää ei sen enempää

Sunnuntaina kello 18.13 istuin junassa, Malmö Centralstationilla, nenä melkein kiinni ikkunassa, reppu sylissä. Oltiin juuri halattu pitkään ja kovasti, muiden junaan rynnijöiden töniessä meitä. Oltiin kerätty muutamia liikuttuneita ja myötätuntoisia katseita. Ikkunan toisella puolella hihitteli ystävä joka hihityksestään huolimatta näytti surulliselta ja vähän eksyneeltä. Se oli ystävä vuosien takaa, Jonka kanssa meillä oli ehkä huikein jälleennäkeminen ikinä. Tyyppi, joka ei edelleenkään yritä rajoittaa mua mitenkään. Vaikka menisin alasti makaamaan keskelle katua, se ei huutaisi, että mä olen ihan sekaisin, tai että tuu pois sieltä. Se vaan nauraisi ratketakseen hänelle ominaista huutonaurua.

 

Ikkunan vasemmassa laidassa näin rullaportaiden alapuolelle kerääntyneen ihmisjoukon. Niillä oli jotkut naurettavat tötteröhatut päässä ja ne näyttivät tosi idiooteilta. Osoitin niitä ja hajottiin molemmat nauruun. Kesken kaiken lystin juna lähti liikkeelle. Ystäväni juoksi junan vieressä tosi dramaattisesti ja mä nauroin. Niin taisi nauraa vähän kaikki muutkin vaunussa istujat. Lopulta junan vauhti kävi liian kovaksi ja kadotin ystäväni näkökentästä. Naurun seasta mun mielen valtasi samantien varmasti yksi maailman ristiriitaisimmista tunteista. Todella tuskainen tunne. Sellainen tunne joka valtaa mielen ja koko kehon. Tuntuu kuin joku painaisi rinnasta niin kovaa, että joutuu haukomaan henkeä. Tunne joka muuttaa olomuotoaan jatkuvasti ja seuraa joka paikkaan. Lentokentällä lähtöportilla istuessani oloni oli jo lähes epätodellinen. Tunnin päästä olisin yhtäkkiä kaukana poissa. Kaukana mutta kuitenkin ärsyttävän lähellä. Lentokoneessa turvavyötä lukitessani näytin varmasti siltä, kuin joku läheinen olisi juuri kuollut.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä näin ensin unta että olin Malmössä Minjan luona. Sen jälkeen uni vaihtui ja olin yhtäkkiä Veikkolassa, ja meidän pihalla mulla oli oma hevonen. Se oli tosi ihana uni, sillä en edes unessa tiennyt näkeväni unta. Toisin kuin yleensä. Aamulla herätyskello herätti mut Amsterdamiin. Ei ollut Minjaa, eikä ollut hevosta. Pienestä katon rajassa olevasta ikkunastani näin, että satoi. Torkutin viiden minuutin torkulla pari kertaa ja toivoin herääväni seuraavan kerran Malmösta, tai vaikka Veikkolasta. Tai Tampereelta. Jostain, missä olisi joku, joka heittäytyisi mukaan mun sekoiluihin. Amsterdamissa mä silti olin. Alkoi itkettää ja oksettaa.

Heitin lapset kouluun ja dyykkasin takaisin petiin. Torkuin puoleen päivään saakka, enkä välittänyt vittuakaan siitä, että olisi hommia tehtävänä. Iltapäivällä cappucinoa siemaillessani mietin taas sitä, kuinka hassua se on, että ystäviä vaan asuu joka puolella ympäriinsä ämpäriinsä ripoteltuina. Tulen aina ikävöimään jotain. Kai se on sitä, mikä ajaa välillä hulluksi. Kai se on sitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoisen.

Se on niin vahva tunne, että se jotenkin voimauttaa. Se, että kykenen kaipaamaan jotain ihmistä näin kovasti, on hienoa ja muistuttaa siitä, että en ole yksin. Vaikkakin samaan aikaan se puristaa rintakehää ja vuotaa ulos kyynelvirtoina ja epätoivoisina äännähdyksinä. Se on tunne, jota en pääse pakoon, vaikka kävelisin kuinka monta kertaa keittiötä ähisten ympäri. Voin aina tietenkin yrittää tuudittautua ajatukseen siitä, että kyllä me parin kuukauden päästä ollaan taas yhdessä, mutta se ei auta. Tämä tunne on vahvasti tässä hetkessä läsnä ja tulevaisuuden maalailu on vain rypäs mielikuvia vailla todellisuutta.

Mutta tiedän, että se hellittää. Ja kun se hellittää, tiedän olevani taas hitusen vahvempi kuin eilen, vaikka tuskin koskaan opin käsittelemään tätä fiilistä millään vippaskonstilla.

Se on täynnä surua, haikeutta, elämää ja toivoa. Ja se saattaa helpottaa jo huomenna.

Muistakaa antaa sen tulla, jos on tullakseen. Se on hieno. Ja se on vain elämää se.

Ikävä.

A J A T T E L E

"Pitäisi saada tämä makkara tästä mahan päältä pois.."

"Ei kolme ateriaa päivässä ole tarpeeksi. Sun täytyy syödä vähintään se neljä kertaa päivässä. Mieluiten viisi kertaa."

"Maitorahka on terveellistä, koska siinä on paljon proteiinia."

"Sain huonoimman mahdollisen arvosanan mun ekasta tentistä. Tuntuu kuin olisin pettänyt itseni ja kaikki muutkin."

"Eihän sitä nyt niin voi omalle ystävälle sanoa.."

Olen päättänyt, että palaan Suomeen elokuussa. Jos vain olen niin onnekas, että saan elää sinne elokuulle saakka. Kuulostipa traagiselta. Mutta niinhän se on, että ei sitä elokuuta ole vielä olemassa. Vaikka viime viikko oli jollain tasolla raskas, olen tällä hetkellä huojentunut ja onnellinen, että istuin sen koko viikon siellä omassa luolassani kulmat kurtussa. Olen viime marraskuusta saakka ollut 99% varma, että tämä on se paikka, jonne haluan jäädä opiskelemaan. Mitä sitten tapahtui? Muhun taisi iskeä joku salama, joka pisti mut ajattelemaan asiaa vähän lähempää. Aloin ajattelemaan itseäni ja suljin ympäriltäni kaikki mahdolliset ulkoiset tekijät, jotka saattaisivat vaikuttaa päätökseeni. En halunnut nähdä ketään. En halunnut vastailla mihinkään kysymyksiin tai pohtia mitään kenenkään kanssa. Päätös olisi tehtävä ja se olisi tehtävä yksin, sillä esimerkiksi Suomen koulutusjärjestelmä ei pahemmin anna varaa hetkessä elämiseen, toisin kuin esimerkiksi Hollannissa, jossa lähes kaikki halukkaat pääsevät kouluihin sisään ja opinto-ohjelmaan voi ilmottautua mukaan vielä pari päivää ennen sen alkua. Sen sijaan päätöksen tehtyäni voisin olla tässä hetkessä ja katsoa, mitä tapahtuu.

Tajusin eläneeni jo pitkään lähes täysin ulkoisten motiivien ohjailemana. Olen etsinyt onnea jatkuvasti jostain ympäriltäni, kaikkialta muualta, paitsi itsestäni. Ympärillä olevista ihmisistä, ympäristöstä ja Amsterdamin kaduilta. Olen ajatellut, että jos vain saisin olla täällä, Damissa, olisin onnellinen. Ainoa motiivini täällä opiskeluun olisi se, että saisin vain olla täällä. En usko, että tälläinen ympäristöstä haettu onnen tunne voi kantaa kovin pitkälle. Entä sitten, jos täällä asuvat ystäväni yhtäkkiä muuttaisi pois? Entä jos Amsterdamissa ei enää vuoden päästä järjestettäisikään näin mageita bileitä, mitä täällä tällä hetkellä on joka viikonloppu toisensa perään? Mun onni katoaisi niiden mukana. Ryhtyisin jahtaamaan uutta onnea. Ja sitä olenkin jo tehnyt ihan liian monta vuotta.

Olen tuottanut itselleni kohtuullisen paljon tuskaa, vain miettimällä huomista. Miettimällä tulevaa syksyä. Olen elänyt pelossa, että mitä jos palaankin Suomeen ja Suomi tekee minusta sen saman Tyranni-Janinan, joka olin ennen. Mutta mitä tekemistä Suomella on oman onnellisuuteni kanssa? Saatika sen kanssa, minkälainen ihminen olen? No, nyt olen tehnyt päätökseni. Mutta kuten sanottua, Elämä tapahtuu parhaillaan ja ihmisen mielikin muuttuu joka päivä. Annan tapahtua ja annan muuttua. Blokkaamalla mielihaluni, huijaan itseäni. En todellakaan usko siihen käsitykseen, että ihmismieli olisi vahva. Oman käsitykseni mukaan ihmismieli on todella taitava sotimaan itseään vastaan.

Eilen lähdin iltapäivästä lenkille, koska tunsin pakottavaa tarvetta lähteä lenkille. Tuntui siltä, kuin tukehtuisin, jos en lähtisi. Lenkin jälkeen päätin, että nyt kyllä mä jumalauta käyn lenkillä vähintään viisi kertaa viikossa, enkä vain silloin kun mieleni tekee. Tänään aamulla sitten seisoin tuossa eteisessä lenkkarit jalassa ja katselin ulos. Ei tehnyt mieli avata ovea. Havahduin noin varttitunnin päästä siihen, että seisoin siinä eteisessä puskemassa itseäni tekemään jotain, jonka motiivit eivät lähteneet musta itsestäni. En lähtenyt lenkille. Miksi mun olisi pakko lähteä lenkille, jos sen sijaan halusin istua alas juomaan kahvia ja kirjoittamaan? Kuka siitä kärsii, jos en lähde? Minä? En. Naapurit? Ei. Motiivini on tuo pieni makkara, joka koristaa vatsaani. Josta haluan päästä eroon. Haluan päästä siitä eroon, sillä olen määrittänyt sen jonkin asteen virheeksi omassa ulkoisessa olemuksessani. Kuinka kevyt olo mulla olisikaan, jos onnistuisin vielä tästä käsityksestä luopumaan? Olin lähdössä lenkille yhden pienen rasvamöntin takia. Tästä pienestä rasvamöntistä ei ole edes minulle mitään terveydellistä haittaa. Rakastan harrastaa liikuntaa, mutta en minä sitä nyt voi joka päivä rakastaa. Miksi pitäisi?

Olen päivä päivältä onnellisempi siitä, etten päättänyt lähteä lukion jälkeen yliopistoon opiskelemaan. Onneksi taistelin silloin omaa mieltäni vastaan ja lähdin Sveitsiin. Enkä todellakaan nyt sano, ettei kenenkään pitäisi opiskella, tai että olisit tehnyt jonkun virheen, jos olet sille tielle jo nuorena lähtenyt. Ei ei. Olen vain niin jumalattoman kiitollinen itselleni siitä, että lähdin tälle tielle mille lähdin. Opin tuntemaan itseni paremmin ja paremmin päivä päivältä ja nyt tiedän, että mikäli olisin syöksynyt päätä pahkaa opiskelemaan, olisin luultavasti tällä hetkellä täysin kaiken oppimieni teorioiden ja käsitysten vanki. Luultavasti toimisin aika suurelta osin näiden kaikkien käsitysten varjossa ja unohtaisin kokonaan, että asiat ovatkin todellisuudessa niin kuin minä itse ne näen. Nuorena sitä ottaa liikaa todesta ja uskoo kaiken maailman "faktoihin", joita päälle syljetään. Olisin ehkä vielä se sama naiivi sinisilmä. Nyt minulla on enää yksi sininen silmä.

Olen aina tykännyt käyttää omia aivojani, mutta vasta viime kuukausina mä olen todella tajunnut sen, että mitään tai ketään ei kannata sokeasti uskoa. Tämä oivallus tekee musta paljon vahvemman, mitä olen ennen ollut. Sitä on aina jotenkin kuvitellut, että tiedon ja teorioiden kyseenalaistaminen toisi elämään vain lisää tuskaa, mutta itseasiassa kyseenalaistamallahan avaan rajattomat määrät uusia ovia ja mahdollisuuksia. Sanoisin, että se on sitä vapautta se. Vapautta luoda omia käsityksiä ja teorioita.

"Mielipideasioista voi väitellä ja ne muut ovat sitten niitä faktoja."

Mutta onko faktatkaan faktoja, jos elämä tapahtuu jatkuvasti tässä ja nyt? Elämän juoksu muuttaa myös niitä tutkimustuloksia, joihin me usein nojaamme. Mikään ei ole pysyvää ja se on ihan sairaan siistiä.

Ota autopilotti pois päältä. Kyseenalaista ja ajattele.

Nauti.

Aina irrallaan

ALERT ALERT ALERT

Tunteiden täyteinen päivä takana ja super diippiä pohdintaa tulossa. Tarkoitan siis diippiä.

Ja tiedoksi, mä en ole masentunut. Mä olen tunteellinen. Ja nää on faktoja. Ja kyllä kaikkien luettavaksi menee. Än yy tee nyt.

Vajaa neljä vuotta sitten tein spontaanin päätöksen. Se ei oikeastaan ollut edes päätös. Se oli sellainen perus Janinamainen tuuliviirin heilahdus. Mut tuntevat tietää varmasti mitä tarkoittaa tuuliviirin heilahdus mun kohdalla. Kun tuuliviiri heilahtaa, niin alkaa toiminta ja toimintaa seuraa yleensä joku tulos. Kaikki tapahtui niin nopeella tahdilla, että ei mulla ollut aikaa enää vetäytyä. Nössö-Janinan matka sai alkunsa, vaikkei se silloin kovin omalta jutulta tuntunutkaan. Itkua vääntäen astuin lentokoneeseen joka vei mut ensimmäistä kertaa pois äidin ja isän luota, ensimmäistä kertaa pois mukavuusalueelta. Pian olin Zürichissa.Olin ihan varma, että tuun maitojunalla kuukauden sisällä takas. Ylitin kuitenkin omat ja varmaan kaikkien muidenkin odotukset ja palasin Suomeen vuoden päästä.

Palatessani kotiin mä ymmärsin mitä ulkomailla asuneet ihmiset tarkoittivat sanoessaan että takaisin paluu on paljon vaikeampi kuin itse lähtö. Mulla oli kuitenkin tiedossa vuosi Voionmaan opistolla, joka teki mun paluusta paljon pehmeämmän mitä olin odottanut. Murehtimiselle ai kauheesti jäänyt aikaa. Ehdin käydä reilun viikon verran porukoita morjestamassa Veikkolassa, kun mentiinkin jo taas.

Voionmaalla oli tiivis ja rakkaudella kyllästetty yhteisö, jonka Maarit nimesi osuvasti Voionmaan kuplaksi. Meitä Voionmaalaisia yhdisti se iso tekijä, että me kaikki tultiin tuntemattomaan paikkaan ja alotettiin Voitsi elämän luominen yhdessä tyhjästä. Me tehtiin se Voionmaan kupla. Samalla kun meidän yhteisö tiivistyi yhdeksi perheeksi, mä erkaannuin entisestään ystävistä ja elämästä, jota elin Sveitsiin lähtiessäni. Ei tullut mitenkään yllätyksenä, kuinka nopeasti sekin vuosi oli ohi. Edessä oli kolmas muutto ja taas uusi alku. Nyt en kuitenkaan ollut yksin. Kädestä mua piteli kiinni eräs flegmaattinen jalkapallofanaatikko. Elämäni ensimmäinen rakkaus.

Seuraava vuosi meni jossain ihme vaiheilussa. Oikeastaan mitä tahansa yritin tehdä, en voinut välttyä siltä fiilikseltä. Siltä fiilikseltä kun tajuat aina vaan uudestaan  kerta toisensa jälkeen, että et kuulu mihinkään. Ikävöin välillä Sveitsin elämää, välillä oli ikävä äitiä ja isää, välillä vanhoja ystäviä jotka oli niin lähellä, mutta kaukana. Ja sitten oli se osa Janinasta joka asui Tampereella ja koitti asettua sinne. Mulla ei ollut mitään sellasta yhteisöä enää mitä mulla oli ollut aikojen alussa kun asuin vielä Veikkolassa, Sveitsissä tai Voionmaalla. Niistä yhteisöistä oli kaikki jo kasvamassa kovaa vauhtia irti. Ei ollut vakituista duunia, ei opiskelupaikkaa eikä mitään harrastusta jossa olis tavannut muita ihmisiä. Varmaan kaikki meistä ex- Voionmaalaisista koitettiin pitää meidän yhteisöä kasassa mutta tästä huolimatta ihmiset alkoi kasvamaan erilleen. Niinkuin elämässä käy. Uus kevät lähestyi taas. Kevät tarkoittaa mun elämässä aina muutoksia. Niin kävi nytkin. Rakkaus jalkapallofanaatikkoni kanssa vaihtoi olomuotoaan. Elokuuhun saakka voimassa ollut työsopparikin kertoi, että syksyksi olisi tehtävä jotain suunnitelmia. Tuuliviiri oli taas valloillaan ja otti vähän tuulta viiriinsä. Eläköön uusi alku. Neljännen kerran. Nyt olin niiiiiiiiiin valmis.

Päätös oli jälleen todella Janinamainen. Se vain kävi. "Teenpä tässä läpällä Au pair world sivustolle profiilin..". Viikon päästä ilmoitin äitille, isälle ja ystäville että häippäsen elokuussa Amsterdamiin. Olin NÄÄÄIIIN intona ja fiiliksissä, kuin ihminen voi olla. Oon nyt vasta myöntänyt sen, mutta olin ilonen että pääsisin pakoon. Halusin kerätä palaset ja painella sinne missä pippuri kasvaa. Fiilis oli ihan huikea. Menee vieläkin kylmiä väreitä kun kelailen sitä. :) Olin varautunut tekemään jotain ihan muuta seuraavan vuoden, mutta yhtäkkiä mulla oli lennot buukattu Damiin. Lähtö ei varsinaisesti pelottanut, mutta tottakai siinä möyryää pieni epävarmuus mahan pohjassa kun istut yksin lentokoneessa eikä sulla ole hajuakaan mikä sua odottaa. Hollanti? Miksi mä meen Hollantiin? Niin lähellä mutta niin kaukana.

Muuttaessa täysin vieraaseen maahan ja kulttuuriin, olet alussa lähinnä yksin. Jopa lähi marketissa käyminen tuntuu ihan extremeltä seikkailulta. Kaikki ohjat on sulla omissa käsissä ja voit alkaa luomaan sellasta elämää mitä itse haluat ja sä oot täysin stranger jokaiselle uudelle ihmiselle jonka tapaat. Sun on ylitettävä itses joka päivä. Jos haluat ystäviä, sun vaan on lähdettävä yksin ulos. Näet baarissa jonkun random seurueen istumassa ja sinne on vaan mentävä pokkana esittelemään itsensä. Pienten spontaanien repäisyjen ansiosta oon saanut uskomattoman tiiviin ystäväverkoston ympärilleni. Olo on todella kotoisa ja turvallinen. On tehnyt todella hyvää mennä muutama kuukaus semmosessa "onnellisuus höyryssä" sen kummemmin miettimättä mitään tai murehtimatta tulevaa.

Mä oon tietonen että tää kokemus on jo tähänkin saakka muuttanut mua, mutta tänään mulla tuli ihan semmonen olo että se tuntui jopa jollain tapaa rankalata myöntää itselleen kuinka paljon mä olenkaan pohjimmiltani muuttunut. Moni joka on viimeksi tavannut tai jutellut mun kanssa esimerkiks reilu puoli vuotta sitten, vois olla aika hämmentynyt. Puhumattakaan kuinka paljon siitä hetkestä oolen muuttunut, kun astuin ekan kerran lentokoneeseen joka vei mut Sveitsiin. Oon itekkin hämmentyny. Musta tuntuu että mulla on vähän samanlainen fiilis tällä hetkellä, kuin ihmisellä, joka on laihduttanut vuodessa 40 kiloa eikä meinaa uskoa sitä näkyä mikä peilistä näkyy. En tiedä mikä se fiilis on, mutta voisin kuvitella että se on just tällainen. Hämmentynyt, mutta onnesta soikea.

Yhtäkkiä huomaan, että monet piirteet jotka on ennen dominoinu mun peroonallisuutta, ovat ikään kuin on ajelehtineet jonnekkin kauas. Ne on vieläkin menossa mukana, mutta ne ei enää hallitse kaikkea mitä teen. Tilalle on noussut muuta. Elämän arvot on vaihtanu aika radikaalisti järjestystä ja tottakai myös ne ihmiset, joiden kanssa vietän paljon aikaa, määrittää jollain tapaa sitä mitä mä olen. Hollantilainen "hällä väliä- kulttuuri muokkaa mua joka päivä. Ja kyllä. Maantieteellinen sijainti määrittää myös sitä "mitä sä olet". Niin karulta kuin se kuullostaakin. Mutta eipä kai siinä mitään huonoa ole. Lähdin sillon aikoinaan mukavuusalueen ulkopuolelle jonka seurauksena tää kaikki on tapahtunut.

Kuten aiemmasta kirjoituksesta on havaittavissa, on mulla tässä viime päivinä ollut päällimmäisenä mielessä tulevaisuus. Se on taas tää kevät mikä painostaa miettimään. Ja vaikka lupasin itselleni pariin otteeseen että nyt elän täysillä tässä hetkessä samaan malliin, kuin olen viimeiset kuukaudetkin elänyt, niin asiat joita oon tänään tajunnut, ei kauheesti päästä mua näistä ajatuksista irti. Tänään oli nimittäin The day jolloin mä oikeesti pysähdyin ja kurkkasin vähän olkani yli. Iski vähän lärville se, kuinka paljon elämä on mennyt eteenpäin myös siellä, mistä mä olen ollut poissa. Vaikka kyllähän sen jollain tasolla on tiedostanut alusta saakka. Ehkä myös perjantaina häämöttävä loma Suomessa nostatti näitä fiiliksiä esiin. Oli aika lohdutonta tajuta kuinka monista ihmisistä on ajan saatossa tullut mulle taas tuntemattomia. Tajusin, että mä oon tietyistä asioista ja ihmisistä jo niin kaukana, että sitä etäisyyttä ei saa enää kurottua kiinni. Tarkoitan sitä etäisyyttä joka on näiden neljän vuoden aikana tiettyjen ihmisten välille kasvanut. Saa sitä ehkä lyhyemmäksi kurottua, mutta se vauhti millä kaikki muuttuu, on liian kova.

Tässä kun oon tarkastellut tätä mun elämääni, oon tajunnut ja joutunut myös myöntämään itselleni sen, että mä oon vähintään kahdessa palassa, ellen useemmassa. Vaikka mä vilpittömästi tunnen oloni kotoisaksi täällä, mä tunnen oloni kotoisaksi myös Suomessa. Mun perhe on Suomessa,
ja mun lähimmät ystävät on Suomessa, mutta täällä on myös mun perhe. Ystävät, jotka on ottaneet mut avosylein vastaan ja olleet mukana rakentamassa mun elämää tänne. Ystäviä jotka pitää musta huolta. Ystäviä jotka tekee kodin tunteen.

Mä uskon, että kun mä olen kerran lähtenyt matkaan, mä tulen olemaan aina jollain tapaa irtonainen. Ihan sama missä mä olen, siellä on jossain pala musta joka on kaukana kotoa. Olin sitten Suomessa tai Hollannissa, jossain on joku joka ikävöi.

Asuminen vieraassa ympäristössä tuo elämään jännitystä. Se antaa vapauden tunteen, se sallii alottaa puhtaalta pöydältä. Se on antanut mulle niin suuren onnellisuuden tunteen, ettei sitä voi kuvata sanoilla. Se opettaa olemaan yksin. Se opettaa ajattelemaan asioita itsenäisesti. Se opettaa käsittelemään ikävää. Sellaista ikävää joka tuntuu fyysisenä kipuna.

But it didn't come without a price. Missä ikinä seuraavan uuden alun aloitankaan, ikävä tulee olemaan läsnä. Tuun vielä monena aamuna miettimään että mitä sellasta kotona tapahtuu tänään, jossa olisin halunnut olla mukana.

Päivääkään en vaihtaisi pois.

Harmony

Haha my mom sent me a photo of their yard..

Meanwhile in Amsterdam..

 

Paras fiilis on se, kun lauantai aamuna herää siihen että pikku Puck soittaa pianoa. Vaikka ei se osaa edes soittaa. Ei oo mihinkään kiire. Valmis maailma ja on omenan lohkojakin. Tän fiiliksen kruunaa se, kun suihkun jälkeen konttaat takas sänkyyn ja jätät huoneen oven auki. Koska niin kotona tehdään.

The best feeling ever is when you wake up on a saturday morning and hear little Puck playing piano. She really sucks with playing piano, but that's not the point. I don't have to rush anywhere. Why should i rush to somewhere, if there is a fucking "apple cutter" waiting for me in the kitchen? Everything is already done and built for me. After shower i crawl back into my bed and leave my door open. Because that's what you do at home.