Kun kliseiset hokemat käyvät toteen.

Minä olen täysin sanaton. Silti yritän. Ennen ne olivat kliseitä, mutta koettueni nämä tunteet henkilökohtaisesti tajusin, ettei ne mitään kliseitä ole.

 

 

Loppuja on niin monta, kuin alkujakin.

 

Hymyilyttää ja sisällä leijuu lämmintä ilmaa. Semmoista ilmaa, joka antaa voimaa. Samaan aikaan peilistä katsoo takaisin märät silmät. Elämä ja ihmiset on vaan niin upeita.

 

Samanlaiset arvot ja ajatusmaailma. Ne on ne tekijät, jotka tuo tietyn henkilön aina uudestaan ja uudestaan sun luokse.

 

 

Sitten on aika taas tulla ja mennä uudestaan.

 

Mutta kyllä sen läsnäolon tuntee. Kun joku ajattelee.

 

Se, kun henkilökemiat täydentävät täydellisesti toisiaan, on niin upeeta, ettei oo sanoja sitä kuvailemaan. Ryhmädynamiikka. Mulla ei ole aikaisemmin ollut hajuakaan mitä se on. Nyt tiedän, mitä se on.

 

Sitä tunnetta ei välttämättä pääse kokemaan ikinä. Mä koin ja uskon, että se on ainutkertaista. Mun lyhyen elämäni aikana tähän saakka koetuista tunteista se on epäröimättä hienoin ja vahvin.

Suurin osa ihmisistä on hyviä tyyppejä, mutta kuinka monta sellaista tyyppiä sun elämässä on, joilta saat energiaa? Ihmisiä, jotka antaa sulle enemmän, kuin voisit ikinä toivoa. Sellasia tyyppejä, joiden läsnäolon tunnet, vaikka välillänne olisi tuhansia kilometrejä. Niitä ei ole montaa. Ole onnellinen, jos sulla on yksi. Se voi olla tyyppi, jonka tapasit päiväkodissa, tai se voi olla tyyppi, joka kävelee sua huomenna kadulla vastaan ja kysyy missä on lähin bussipysäkki.

Ne on niitä ihmisiä, joita tarvitset itsesi lisäksi. Huh. Rakkaus.

Onni on ikävä

Viikonloppu on ollut ihanan rauhallinen ja varsinkin eilen semmonen tunne, jota kutsutaan nimellä onni, oli vahvasti läsnä koko päivän. Mitään erikoista ei tapahtunut, mutta mä vaan nautin joka hetkestä täysin siemauksin. Olin illan lasten kanssa ja mun ystäväinen tuli tänne mun kanssa hengailemaan. Meillä oli ihan huippu ilta ja naurettiin aivan paskana lasten pieru kakka jutuille. Mäki haluun olla lapsi! Tai siis mä oon lapsi, mutta sellanen ihan oikee lapsi.

Täällä mä oon oppinut erottamaan onnen tunteen sellasesta touhotus innosta. Tajusitko? Haha. Siis että sellanen hetkellinen onnen puuskaus saattaa tulla vaikka jonkun kivan häppeningin takia mahan pohjaan ja poskipäihin, mutta sellainen syvä onnen tunne on läsnä myös niinä hetkinä, kun en tee mitään. Eilen olin lähes koko päivän yksin omissa oloissani milloin missäkin. Puistossa, kaupassa, mun huoneessa, meidän terassilla tai ratikassa ja mun oli vaan hyvä olla. Täällä tulee oltua tosi paljon yksin, mikä on opettanut kyllä ihan hirveesti. En voi sanoa, että olisin täysin riippumaton muista ihmisistä vieläkään, enkä tiedä onko se edes mahdollista, mutta oon oppinut niin sanotusti arvostamaan omaa seuraa enemmän. Tosin en tiedä onko se ihan tervettä, että makaan omalla lattiallani nauraen itkuhuutonaurua jollekin omalle mielikuvalle, esimerkiksi David Hasselhoffista. Mutta.. Ei se taida olla ihan tuulesta temmattu se "onni lähtee sinusta itsestä" -sanonta. Mutta toki me laumaeläimiä ollaan. Ei siitä voi kiistellä.

Siitäpä mainio aasin silta tähän päivään, joka on taas ollut ihan vastakohta eiliselle hyvälle päivälle. Tai no ei nyt ihan vastakohta.. Vastakohta vois olla varmaan sellanen "Minäpä vetäisen nyt tästä pienet sievät Matti Nykäs perseet ja menen sängyn alle itkemään elämääni" -päivä. En mä ole edes itkenyt tänään, mutta mulla vaan ollut aivan JÄRKYTTÄVÄ ikävä mun ystäviä Suomessa. Tänne on jopa tänään tullut kesä ja lämpötila kohos parhaimmillaan +24 asteeseen, mutta musta vaan tuntuu, että toi lämpö ja aurinko on vaan pahentanut tätä mun ikävää. Aina kun menin ulos istumaan, sellanen haikeuden tunne vaan syveni ja alkoi suorastaan tuskastuttaa. Kerta toisensa jälkeen hilauduin takas mun kellarihuoneeseen ja koitin tehdä jotain tajunnan räjäyttävää.

Yhdessä vaiheessa mä istuin tässä lattialla hiljaa ja päivystin mahdollisia liikkeitä hämähäkeistä. Ne on vaan niin salakavalia, että ne osaa vaania mua valosan aikaan ja vipeltävät esille just sillon, kun mä oon lyömässä päätä tyynyyn. En kyllä tiedä että miksi mä aloin nyt kertomaan juttuja hämähäkeistä. Hämäkitkin tuppaa olemaan aika iso osa tätä mun arkea täällä. Kusipäät.

Mulla surraa ajatukset taas niin vikkelään, ettei tän tekstin vieminen pidemmälle varmaan kannata. Kunhan halusin vähän avautua. Kohta alan kirjottamaan tarinaa lentävistä kissoista ja kultakalanorsuista.

Mutta ah. Mä oon vaan joka päivä itselleni enemmän ja enemmän kiitollinen siitä, että sain viime heinäkuussa sen päähänpiston lähteä tänne. Nää paskat päivät on just niitä, jotka muuttaa tätä pääkoppaa parempaan suuntaan. Suurin oivallus tähän päivään mennessä on varmasti ollut se, että näitä paskoja fiiliksiä on ihan turha koittaa paeta. Ne täytyy vaan hyväksyä ja niiden kanssa on hyvä elellä. Voin aina koittaa piristää itseäni, mutta ei se paska fiilis sieltä pinnan alta lähde minnekään, ennen kuin aika on. Hieno elämä. Mutta ette ystäväiset uskokaan, kuinka kova ikävä mulla teitä on. Syräntä puristaa. :)

Elämää ei sen enempää

Sunnuntaina kello 18.13 istuin junassa, Malmö Centralstationilla, nenä melkein kiinni ikkunassa, reppu sylissä. Oltiin juuri halattu pitkään ja kovasti, muiden junaan rynnijöiden töniessä meitä. Oltiin kerätty muutamia liikuttuneita ja myötätuntoisia katseita. Ikkunan toisella puolella hihitteli ystävä joka hihityksestään huolimatta näytti surulliselta ja vähän eksyneeltä. Se oli ystävä vuosien takaa, Jonka kanssa meillä oli ehkä huikein jälleennäkeminen ikinä. Tyyppi, joka ei edelleenkään yritä rajoittaa mua mitenkään. Vaikka menisin alasti makaamaan keskelle katua, se ei huutaisi, että mä olen ihan sekaisin, tai että tuu pois sieltä. Se vaan nauraisi ratketakseen hänelle ominaista huutonaurua.

 

Ikkunan vasemmassa laidassa näin rullaportaiden alapuolelle kerääntyneen ihmisjoukon. Niillä oli jotkut naurettavat tötteröhatut päässä ja ne näyttivät tosi idiooteilta. Osoitin niitä ja hajottiin molemmat nauruun. Kesken kaiken lystin juna lähti liikkeelle. Ystäväni juoksi junan vieressä tosi dramaattisesti ja mä nauroin. Niin taisi nauraa vähän kaikki muutkin vaunussa istujat. Lopulta junan vauhti kävi liian kovaksi ja kadotin ystäväni näkökentästä. Naurun seasta mun mielen valtasi samantien varmasti yksi maailman ristiriitaisimmista tunteista. Todella tuskainen tunne. Sellainen tunne joka valtaa mielen ja koko kehon. Tuntuu kuin joku painaisi rinnasta niin kovaa, että joutuu haukomaan henkeä. Tunne joka muuttaa olomuotoaan jatkuvasti ja seuraa joka paikkaan. Lentokentällä lähtöportilla istuessani oloni oli jo lähes epätodellinen. Tunnin päästä olisin yhtäkkiä kaukana poissa. Kaukana mutta kuitenkin ärsyttävän lähellä. Lentokoneessa turvavyötä lukitessani näytin varmasti siltä, kuin joku läheinen olisi juuri kuollut.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä näin ensin unta että olin Malmössä Minjan luona. Sen jälkeen uni vaihtui ja olin yhtäkkiä Veikkolassa, ja meidän pihalla mulla oli oma hevonen. Se oli tosi ihana uni, sillä en edes unessa tiennyt näkeväni unta. Toisin kuin yleensä. Aamulla herätyskello herätti mut Amsterdamiin. Ei ollut Minjaa, eikä ollut hevosta. Pienestä katon rajassa olevasta ikkunastani näin, että satoi. Torkutin viiden minuutin torkulla pari kertaa ja toivoin herääväni seuraavan kerran Malmösta, tai vaikka Veikkolasta. Tai Tampereelta. Jostain, missä olisi joku, joka heittäytyisi mukaan mun sekoiluihin. Amsterdamissa mä silti olin. Alkoi itkettää ja oksettaa.

Heitin lapset kouluun ja dyykkasin takaisin petiin. Torkuin puoleen päivään saakka, enkä välittänyt vittuakaan siitä, että olisi hommia tehtävänä. Iltapäivällä cappucinoa siemaillessani mietin taas sitä, kuinka hassua se on, että ystäviä vaan asuu joka puolella ympäriinsä ämpäriinsä ripoteltuina. Tulen aina ikävöimään jotain. Kai se on sitä, mikä ajaa välillä hulluksi. Kai se on sitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoisen.

Se on niin vahva tunne, että se jotenkin voimauttaa. Se, että kykenen kaipaamaan jotain ihmistä näin kovasti, on hienoa ja muistuttaa siitä, että en ole yksin. Vaikkakin samaan aikaan se puristaa rintakehää ja vuotaa ulos kyynelvirtoina ja epätoivoisina äännähdyksinä. Se on tunne, jota en pääse pakoon, vaikka kävelisin kuinka monta kertaa keittiötä ähisten ympäri. Voin aina tietenkin yrittää tuudittautua ajatukseen siitä, että kyllä me parin kuukauden päästä ollaan taas yhdessä, mutta se ei auta. Tämä tunne on vahvasti tässä hetkessä läsnä ja tulevaisuuden maalailu on vain rypäs mielikuvia vailla todellisuutta.

Mutta tiedän, että se hellittää. Ja kun se hellittää, tiedän olevani taas hitusen vahvempi kuin eilen, vaikka tuskin koskaan opin käsittelemään tätä fiilistä millään vippaskonstilla.

Se on täynnä surua, haikeutta, elämää ja toivoa. Ja se saattaa helpottaa jo huomenna.

Muistakaa antaa sen tulla, jos on tullakseen. Se on hieno. Ja se on vain elämää se.

Ikävä.

Maanantai se on toivoa täynnä

Maanantaisin Facebook täyttyy kaikista "voi vittu, se on maanantai" päivityksistä sekä sun muista "voi vittu voi vittu voi vittu maanantai" kuvista. Hassua. Itselle maanantai on lähes aina ollut päivä, jolloin alkaa uusi viikko. Uuden viikon alku taas tarkoittaa sitä, että ei ole hajuakaan siitä, mitä tuleva viikko tuo tullessaan. Se on jotenkin kauhean jännän mukavaista. Kaiken lisäksi täällä tulee usein viikonloppuisin rymyttyä ja rällättyä ties missä, niin mikäpä sen parempaa kuin startata uus viikko esimerkiksi aamulenkillä ja tuntea kuinka kaikki paheet valuu hien mukana pois. Ainakin kuvittelen aina niin. Voi olla, ettei niin oikeasti käy.

Normaali elämä taas 5 päivää, eläköön. Täällä paistaa aurinko ihan täysiä, eikä käy tuulen henkäyskään. Hyvin epänormaalia Hollannin ilmastolle. Kävin äsken pitämässä aurinkobileet puistossa ja parhaillaan nautin eloveena hiutaleista valmistettua gourmee mikropuuroani meidän terassilla. Tästä tulee ehkä todella hyvä viikko. Ainakin paljon parempi kuin mitä viime viikko oli.. Köhh.

Viime viikko oli näin kaunistelematta oikeasti aika kurja. Mulla ei ole tämän Amsterdam reissun aikana ollut vielä kertaakaan niin kurjaa fiilinkiä, mitä viime viikolla oli. Tuntui kuin koko kroppa olisi kärsinyt koti-ikävästä. Itketti, väsytti, mahaan sattui, mietitytti ja olin ehkä epäsosiaalisin ikinä. Koitin nimetä itselleni asioita joita ikävöin, mutta en edes onnistunut saamaan selville mitä mun oli oikeestaan ikävä. Sellainen kokonaisvaltainen haikeus ja kurjuus.

Maanantaina vielä yritin skarpata. Koitin epätoivoisesti täyttää mielen positiivisilla ajatuksilla, mutta tiistaina jo luovutin ja annoin itselleni luvan olla mököttäjä. Peruin kaikki sopimani tapaamiset kavereiden kanssa ja olin mörkö omassa kellariluolassani. Kulmat kurtussa miettimässä elämää, niinkuin se filosofi piisamirotta Muumilaaksossa. Eikä edes ollut varsinaisesti yksinäinen olo. Halusin vaan olla yksin ja mörkö. Mutta niin. Nuo kyseiset fiilikset kuuluu tähän ulkomailla asumiseen. En usko että niiltä voi täysin välttyä. Ja oon kuitenkin ilonen, että pääsin nyt viimein tuntemaan noita tunteita. Osaa taas ajatella tiettyjä juttuja vähän eri kulmista. Ja oivalsin myös täällä luolassani muutaman todella hienon asian, mutta ajatukset on sen verran vielä irtonaisia, etten ole saanut niitä sellaiseen tekstin muotoon aseteltua, että joku muukin saattaisi ne ymmärtää.

Tiedon lauantain pirskeistä saatuani tsygäilin tukka tanassa Claudian luo juomaan liian monta kuppia Albert Heijnin talviteetä.

Torstaina sain viestin mun ystävältä Claudialta. Viesti meni jotenkin niin, että hei Janina oot sitten lauantaina Paradison vieraslistalla. Siellä on Fritz Kalkbrenner soittamassa. Tässä kohtaa näin huoneen täyttyvän vihreistä pienistä miehistä, jotka kiskoivat edellä mainitut synkät fiilikseni minusta irti ja juoksivat ne mukanaan karkuun ihan täysiä. Transformaatio möröstä kohti reivaavaa elämänilo-Janinaa alkoi. Näiden fiilisten nostattamana päätin lähteä perjantaina ihan kuulkaa elokuviin. Olin ensimmäistä kertaa liikenteessä Suomiloman jälkeen. Kadulla ihmisten seassa taapertaessani säikähdin pari kertaa omaa peilikuvaani vaateliikkeiden ikkunoissa. Siellä näkyi ihminen. Sillä ihmishahmolla oli vähän jopa meikkiä naamassa ja pyjamahousut olivat vaihtuneet farkkuihin. Lärvikin oli saanut vähän loistoa takaisin. Hyvästi piisamirottamörkö!

 

Lauantaina oli Puckin 6v synttäribileet. Talo oli täynnä pieniä smurffeja ja ilmassa leijui katastrofin aineksia. Desibelit olivat lähes tärykalvot räjäyttävissä lukemissa ja muffinssejaan kuorruttavat humanoidit onnistuivat tietenkin saamaan kuorrutetta enemmän ympäristöönsä, kuin itse muffinsseihin. Eipä haitannut! Meikä alkoi olemaan tuossa vaiheessa jo niin reivaus fiiliksissä, että kului vallan siivillä tuo kolme tuntia.

No sitten se keikka.. Olen rehellinen sanoessani, etten tiedä haluanko enää ikinä mennä vieraslistan kautta mihinkään loppuunmyytyihin bileisiin. Oikeesti. Siinä tulee hieman sellainen mulkku olo, kun kävelet noin 200m pituisen jonon ohi kiilaten kaikkien eteen, tyyppien värjötellessä kylmässä vesisadetihkussa. En oo ehkä ikinä saanut niin murhaavia katseita keneltäkään. Koitin olla katsomatta keneenkään päin välttääkseni tunnontuskani, mutta ne katseet tunsi selässä ja takaraivossa. Sisällä noin 10min oltuamme joku iso porukka tuli kysymään multa että koska Fritz aloittaa soittamisen. Totesin vaan että sori, ei oo kyllä mitään hajua. Vastaus oli "Ai.. Etkö sä ookkaan Fritzin tyttöystävä?". Teki mieli pienissä nousuhmaoissa heittää, että joo kyllähän minä olen juuri se, mutta päätin välttää mahdollisen paikalliseen seiska päivää lehden sivuille päätymisen. Vitsivitsi.

Pirkot tohkeissaan ennen keikkaa. Italia ja Suomi.

 

Claudian kissatkin oli todella tohkeissaan.

Keikalla oli ihan mieletön tunnelma. Koko yleisö tuntui olevan yhtä onnellista porukkaa. Fiilisteltiin, vaihdettiin katseita ja hymyjä, vieressä joraaville tyypeille tarjoiltiin röökiä, välillä tuli oltua jonkun random tyypin olkapäillä hillumassa ja oli vaan kaikin puolin ihan mahtavaa. Kun DJ siinä puoli viiden aikaan poistui lavalta, mun teki mieli alkaa itkemään. Olisin jaksanut jorata vielä ainakin 3 tuntia. Vähintään. Oltiin Claudian kanssa vissiin viimeiset tyypit, jotka hätisteltiin klubilta roikkumasta. Kotimatkalla Claudia kaatui pyörällä raitiovaunukiskoon ja mä nauroin katketakseni. Olenpa kamala ystävä.

Eilinen meni kirjaimellisesti nukkuessa ja hymyillessä. Kotiin pyöräillessä ikävöimäni vapauden ja onnellisuuden tunne alkoi taas kipristelemään varpaissa ja korvan päissä. Minä, fillari ja Amsterdam.

Aina irrallaan

ALERT ALERT ALERT

Tunteiden täyteinen päivä takana ja super diippiä pohdintaa tulossa. Tarkoitan siis diippiä.

Ja tiedoksi, mä en ole masentunut. Mä olen tunteellinen. Ja nää on faktoja. Ja kyllä kaikkien luettavaksi menee. Än yy tee nyt.

Vajaa neljä vuotta sitten tein spontaanin päätöksen. Se ei oikeastaan ollut edes päätös. Se oli sellainen perus Janinamainen tuuliviirin heilahdus. Mut tuntevat tietää varmasti mitä tarkoittaa tuuliviirin heilahdus mun kohdalla. Kun tuuliviiri heilahtaa, niin alkaa toiminta ja toimintaa seuraa yleensä joku tulos. Kaikki tapahtui niin nopeella tahdilla, että ei mulla ollut aikaa enää vetäytyä. Nössö-Janinan matka sai alkunsa, vaikkei se silloin kovin omalta jutulta tuntunutkaan. Itkua vääntäen astuin lentokoneeseen joka vei mut ensimmäistä kertaa pois äidin ja isän luota, ensimmäistä kertaa pois mukavuusalueelta. Pian olin Zürichissa.Olin ihan varma, että tuun maitojunalla kuukauden sisällä takas. Ylitin kuitenkin omat ja varmaan kaikkien muidenkin odotukset ja palasin Suomeen vuoden päästä.

Palatessani kotiin mä ymmärsin mitä ulkomailla asuneet ihmiset tarkoittivat sanoessaan että takaisin paluu on paljon vaikeampi kuin itse lähtö. Mulla oli kuitenkin tiedossa vuosi Voionmaan opistolla, joka teki mun paluusta paljon pehmeämmän mitä olin odottanut. Murehtimiselle ai kauheesti jäänyt aikaa. Ehdin käydä reilun viikon verran porukoita morjestamassa Veikkolassa, kun mentiinkin jo taas.

Voionmaalla oli tiivis ja rakkaudella kyllästetty yhteisö, jonka Maarit nimesi osuvasti Voionmaan kuplaksi. Meitä Voionmaalaisia yhdisti se iso tekijä, että me kaikki tultiin tuntemattomaan paikkaan ja alotettiin Voitsi elämän luominen yhdessä tyhjästä. Me tehtiin se Voionmaan kupla. Samalla kun meidän yhteisö tiivistyi yhdeksi perheeksi, mä erkaannuin entisestään ystävistä ja elämästä, jota elin Sveitsiin lähtiessäni. Ei tullut mitenkään yllätyksenä, kuinka nopeasti sekin vuosi oli ohi. Edessä oli kolmas muutto ja taas uusi alku. Nyt en kuitenkaan ollut yksin. Kädestä mua piteli kiinni eräs flegmaattinen jalkapallofanaatikko. Elämäni ensimmäinen rakkaus.

Seuraava vuosi meni jossain ihme vaiheilussa. Oikeastaan mitä tahansa yritin tehdä, en voinut välttyä siltä fiilikseltä. Siltä fiilikseltä kun tajuat aina vaan uudestaan  kerta toisensa jälkeen, että et kuulu mihinkään. Ikävöin välillä Sveitsin elämää, välillä oli ikävä äitiä ja isää, välillä vanhoja ystäviä jotka oli niin lähellä, mutta kaukana. Ja sitten oli se osa Janinasta joka asui Tampereella ja koitti asettua sinne. Mulla ei ollut mitään sellasta yhteisöä enää mitä mulla oli ollut aikojen alussa kun asuin vielä Veikkolassa, Sveitsissä tai Voionmaalla. Niistä yhteisöistä oli kaikki jo kasvamassa kovaa vauhtia irti. Ei ollut vakituista duunia, ei opiskelupaikkaa eikä mitään harrastusta jossa olis tavannut muita ihmisiä. Varmaan kaikki meistä ex- Voionmaalaisista koitettiin pitää meidän yhteisöä kasassa mutta tästä huolimatta ihmiset alkoi kasvamaan erilleen. Niinkuin elämässä käy. Uus kevät lähestyi taas. Kevät tarkoittaa mun elämässä aina muutoksia. Niin kävi nytkin. Rakkaus jalkapallofanaatikkoni kanssa vaihtoi olomuotoaan. Elokuuhun saakka voimassa ollut työsopparikin kertoi, että syksyksi olisi tehtävä jotain suunnitelmia. Tuuliviiri oli taas valloillaan ja otti vähän tuulta viiriinsä. Eläköön uusi alku. Neljännen kerran. Nyt olin niiiiiiiiiin valmis.

Päätös oli jälleen todella Janinamainen. Se vain kävi. "Teenpä tässä läpällä Au pair world sivustolle profiilin..". Viikon päästä ilmoitin äitille, isälle ja ystäville että häippäsen elokuussa Amsterdamiin. Olin NÄÄÄIIIN intona ja fiiliksissä, kuin ihminen voi olla. Oon nyt vasta myöntänyt sen, mutta olin ilonen että pääsisin pakoon. Halusin kerätä palaset ja painella sinne missä pippuri kasvaa. Fiilis oli ihan huikea. Menee vieläkin kylmiä väreitä kun kelailen sitä. :) Olin varautunut tekemään jotain ihan muuta seuraavan vuoden, mutta yhtäkkiä mulla oli lennot buukattu Damiin. Lähtö ei varsinaisesti pelottanut, mutta tottakai siinä möyryää pieni epävarmuus mahan pohjassa kun istut yksin lentokoneessa eikä sulla ole hajuakaan mikä sua odottaa. Hollanti? Miksi mä meen Hollantiin? Niin lähellä mutta niin kaukana.

Muuttaessa täysin vieraaseen maahan ja kulttuuriin, olet alussa lähinnä yksin. Jopa lähi marketissa käyminen tuntuu ihan extremeltä seikkailulta. Kaikki ohjat on sulla omissa käsissä ja voit alkaa luomaan sellasta elämää mitä itse haluat ja sä oot täysin stranger jokaiselle uudelle ihmiselle jonka tapaat. Sun on ylitettävä itses joka päivä. Jos haluat ystäviä, sun vaan on lähdettävä yksin ulos. Näet baarissa jonkun random seurueen istumassa ja sinne on vaan mentävä pokkana esittelemään itsensä. Pienten spontaanien repäisyjen ansiosta oon saanut uskomattoman tiiviin ystäväverkoston ympärilleni. Olo on todella kotoisa ja turvallinen. On tehnyt todella hyvää mennä muutama kuukaus semmosessa "onnellisuus höyryssä" sen kummemmin miettimättä mitään tai murehtimatta tulevaa.

Mä oon tietonen että tää kokemus on jo tähänkin saakka muuttanut mua, mutta tänään mulla tuli ihan semmonen olo että se tuntui jopa jollain tapaa rankalata myöntää itselleen kuinka paljon mä olenkaan pohjimmiltani muuttunut. Moni joka on viimeksi tavannut tai jutellut mun kanssa esimerkiks reilu puoli vuotta sitten, vois olla aika hämmentynyt. Puhumattakaan kuinka paljon siitä hetkestä oolen muuttunut, kun astuin ekan kerran lentokoneeseen joka vei mut Sveitsiin. Oon itekkin hämmentyny. Musta tuntuu että mulla on vähän samanlainen fiilis tällä hetkellä, kuin ihmisellä, joka on laihduttanut vuodessa 40 kiloa eikä meinaa uskoa sitä näkyä mikä peilistä näkyy. En tiedä mikä se fiilis on, mutta voisin kuvitella että se on just tällainen. Hämmentynyt, mutta onnesta soikea.

Yhtäkkiä huomaan, että monet piirteet jotka on ennen dominoinu mun peroonallisuutta, ovat ikään kuin on ajelehtineet jonnekkin kauas. Ne on vieläkin menossa mukana, mutta ne ei enää hallitse kaikkea mitä teen. Tilalle on noussut muuta. Elämän arvot on vaihtanu aika radikaalisti järjestystä ja tottakai myös ne ihmiset, joiden kanssa vietän paljon aikaa, määrittää jollain tapaa sitä mitä mä olen. Hollantilainen "hällä väliä- kulttuuri muokkaa mua joka päivä. Ja kyllä. Maantieteellinen sijainti määrittää myös sitä "mitä sä olet". Niin karulta kuin se kuullostaakin. Mutta eipä kai siinä mitään huonoa ole. Lähdin sillon aikoinaan mukavuusalueen ulkopuolelle jonka seurauksena tää kaikki on tapahtunut.

Kuten aiemmasta kirjoituksesta on havaittavissa, on mulla tässä viime päivinä ollut päällimmäisenä mielessä tulevaisuus. Se on taas tää kevät mikä painostaa miettimään. Ja vaikka lupasin itselleni pariin otteeseen että nyt elän täysillä tässä hetkessä samaan malliin, kuin olen viimeiset kuukaudetkin elänyt, niin asiat joita oon tänään tajunnut, ei kauheesti päästä mua näistä ajatuksista irti. Tänään oli nimittäin The day jolloin mä oikeesti pysähdyin ja kurkkasin vähän olkani yli. Iski vähän lärville se, kuinka paljon elämä on mennyt eteenpäin myös siellä, mistä mä olen ollut poissa. Vaikka kyllähän sen jollain tasolla on tiedostanut alusta saakka. Ehkä myös perjantaina häämöttävä loma Suomessa nostatti näitä fiiliksiä esiin. Oli aika lohdutonta tajuta kuinka monista ihmisistä on ajan saatossa tullut mulle taas tuntemattomia. Tajusin, että mä oon tietyistä asioista ja ihmisistä jo niin kaukana, että sitä etäisyyttä ei saa enää kurottua kiinni. Tarkoitan sitä etäisyyttä joka on näiden neljän vuoden aikana tiettyjen ihmisten välille kasvanut. Saa sitä ehkä lyhyemmäksi kurottua, mutta se vauhti millä kaikki muuttuu, on liian kova.

Tässä kun oon tarkastellut tätä mun elämääni, oon tajunnut ja joutunut myös myöntämään itselleni sen, että mä oon vähintään kahdessa palassa, ellen useemmassa. Vaikka mä vilpittömästi tunnen oloni kotoisaksi täällä, mä tunnen oloni kotoisaksi myös Suomessa. Mun perhe on Suomessa,
ja mun lähimmät ystävät on Suomessa, mutta täällä on myös mun perhe. Ystävät, jotka on ottaneet mut avosylein vastaan ja olleet mukana rakentamassa mun elämää tänne. Ystäviä jotka pitää musta huolta. Ystäviä jotka tekee kodin tunteen.

Mä uskon, että kun mä olen kerran lähtenyt matkaan, mä tulen olemaan aina jollain tapaa irtonainen. Ihan sama missä mä olen, siellä on jossain pala musta joka on kaukana kotoa. Olin sitten Suomessa tai Hollannissa, jossain on joku joka ikävöi.

Asuminen vieraassa ympäristössä tuo elämään jännitystä. Se antaa vapauden tunteen, se sallii alottaa puhtaalta pöydältä. Se on antanut mulle niin suuren onnellisuuden tunteen, ettei sitä voi kuvata sanoilla. Se opettaa olemaan yksin. Se opettaa ajattelemaan asioita itsenäisesti. Se opettaa käsittelemään ikävää. Sellaista ikävää joka tuntuu fyysisenä kipuna.

But it didn't come without a price. Missä ikinä seuraavan uuden alun aloitankaan, ikävä tulee olemaan läsnä. Tuun vielä monena aamuna miettimään että mitä sellasta kotona tapahtuu tänään, jossa olisin halunnut olla mukana.

Päivääkään en vaihtaisi pois.