Kun kliseiset hokemat käyvät toteen.

Minä olen täysin sanaton. Silti yritän. Ennen ne olivat kliseitä, mutta koettueni nämä tunteet henkilökohtaisesti tajusin, ettei ne mitään kliseitä ole.

 

 

Loppuja on niin monta, kuin alkujakin.

 

Hymyilyttää ja sisällä leijuu lämmintä ilmaa. Semmoista ilmaa, joka antaa voimaa. Samaan aikaan peilistä katsoo takaisin märät silmät. Elämä ja ihmiset on vaan niin upeita.

 

Samanlaiset arvot ja ajatusmaailma. Ne on ne tekijät, jotka tuo tietyn henkilön aina uudestaan ja uudestaan sun luokse.

 

 

Sitten on aika taas tulla ja mennä uudestaan.

 

Mutta kyllä sen läsnäolon tuntee. Kun joku ajattelee.

 

Se, kun henkilökemiat täydentävät täydellisesti toisiaan, on niin upeeta, ettei oo sanoja sitä kuvailemaan. Ryhmädynamiikka. Mulla ei ole aikaisemmin ollut hajuakaan mitä se on. Nyt tiedän, mitä se on.

 

Sitä tunnetta ei välttämättä pääse kokemaan ikinä. Mä koin ja uskon, että se on ainutkertaista. Mun lyhyen elämäni aikana tähän saakka koetuista tunteista se on epäröimättä hienoin ja vahvin.

Suurin osa ihmisistä on hyviä tyyppejä, mutta kuinka monta sellaista tyyppiä sun elämässä on, joilta saat energiaa? Ihmisiä, jotka antaa sulle enemmän, kuin voisit ikinä toivoa. Sellasia tyyppejä, joiden läsnäolon tunnet, vaikka välillänne olisi tuhansia kilometrejä. Niitä ei ole montaa. Ole onnellinen, jos sulla on yksi. Se voi olla tyyppi, jonka tapasit päiväkodissa, tai se voi olla tyyppi, joka kävelee sua huomenna kadulla vastaan ja kysyy missä on lähin bussipysäkki.

Ne on niitä ihmisiä, joita tarvitset itsesi lisäksi. Huh. Rakkaus.

Torstain missio

Hei hei. Janppa se taas täällä aukoo päätänsä.

Tuossa aikani kuluksi lattialla makoillessani laadin itselleni pienen Torstai mission. Vietän muuten aika paljon aikaa lattialla? Niin siis sen mission piti olla alunperin vain pieni, mutta lopulta paisui kohtuu haastavan oloiseksi. Mutta haasteet on hauskoja. Eli siis huomenna..

En luo tyhjästä itselleni kiirettä minnekään.
Koitan saada mahdollisimman monen vastaan kulkijan hymyilemään.
Autan ympärilläni olevia tyyppejä mahdollisimman paljon.
En tee asioita jotka imevät musta energiaa.
En ajattele ihmisiä, jotka imevät musta energiaa.
Jos näen kauniin ihmisen sanon hänelle, että hän on kaunis.
Jos näen söpön kanin, sanon kanille, että sillä on siistit hampaat ja kiva turkki. Mistä ostit?
Hypin trampoliinilla.
En vaadi mitään enemmän.

Melkoisia juttuja. Meikä pistää kaikki likoon ja koitan tehdä omasta sekä kaikkien random tyyppien torstaista kivan.

Amsterdamiin on ens viikolla luvattu +18-+25 astetta. Joo holla bäk vaan, aurinko! JOU!

My journey never ends

En tiedä onko ympäristön paineesta tai omaan mieleen lukkiutuneista käsityksistä mahdollista koskaan päästä täysin eroon. Mitä jäisi jäljelle jos se olisi mahdollista? No vapaus.

 

Mutta kai sitä on mahdollista olla vapaa? Entä jos hyväksyisi sen, että mieli ei lakkaa juoksemasta.

Antaisi mielen juosta. Juoksisi mielen mukana. Oman mielen, ei muiden.

 

 

Hyväksyisi myös sen, että ikävä on mukana matkassa sijainnistasi huolimatta. Ei ole sellaista kolkkaa maailmassa, missä sinun ei olisi mitään tai ketään ikävä. Olit sitten kotisohvalla tai kotimaasi ulkopuolella. Entä jos lopettaisi pakenemasta ikävää?

 

 

 

Helpommin varmaan suunniteltu, kuin toteutettu. Mistä tiedän, mikä on mun omaa järjen juoksuani ja mikä tulee taas ulkoa päin?

 

 

Niin. Jos toimintani tekee mut onnettomaksi uskon, että motiivi toimintaani tulee jostain muualta, kuin minusta. Joskus motiivia on toki lähes pakko hakea lopputuloksesta. Tärkeintä kuitenkin varmaan, ettei lopputulokseen tähtää miellyttääkseen jotain ulkopuolista örkkiä.

 

 

Elämän vaiheet, joissa olen vain kellunut ja odotellut parempaa huomista, ovat olleet ihan perseestä. Ne on olleet niitä aikoja, kun olen miettinyt että pitäisi kyllä tehdä jotain jännää. Mutta kun.. Mitä? Mutta kun en ole tehnyt.

 

 

Onni on ollut läsnä niinä hetkinä, kun en ole jossitellut. Niinä hetkinä kun olen ollut spontaani ja tehnyt päätöksiä intuition varassa. Itsenäisesti. Esimerkiksi päätökseni lähteä Sveitsiin, tai tempaisuni lähteä Amsterdamiin. Tai ihan vain se, kun eilen päätin leikkiä Usain Boltia ja juosta lopputulosta etukäteen punnitsematta.

 

 

Tänään olen vain miettinyt sitä, kuinka paljon mahdollisuuksia täällä polkujen varsilla on. Heittämällä suohon yhden tekosyyn tai turhan käsityksen, avaan itselleni lukemattomia uusia reittejä joita vaeltaa. Kuinka rakastettava ajatus. Ja kuinka mahdollinen.

 

Nuuskuti nuuskuti. Utelias nenä.

 

Kaikki kuvat: We<3it.com

 

Oooo villivarsa mä ooooon

Ihana hentoinen, lämpöinen ja ystävällinen tuulenväre pakottaa silmät siristykseen. Edessäni aukeaa suuret läänit autiota heinikkoa, jota Ijburgilaiset kutsuvat puistoksi. Itselleni se on lähinnä karu autiomaa, mutta tykkään siitä silti. Lämpimät auringon säteet kutitteli mun hymystä irvessä olevaa lärviä, kun intervalli ajastin piippasi ja minä pinkaisin varovaiseen tunnustelevaan hölkkään. Tänään minä kokeilen. Onko jalka tallella? On. Vihlooko? Ei. Joko alkaa polttaa jalkapöytää? Ei. Tuntuuko hyvältä? Tuntuu. Miltä tuntuu? Vapaalta. Uskallanko vähän kiihdyttää? Hell yeah!

Vapaus. Huh. Jäätävä onnen tunne valtasi koko tämän tytön ja kirmailin pitkin kuivuudesta rahisevaa heinikkoa ajastimen antamien piipahdusten mukaan välillä iisimmin ja välillä niin hillittömästi kuin jaksoin. Olo oli kuin bambilla, vaikkakin uskon näyttäneeni lähinnä norsun vauvalta, joka ottaa elämänsä ensimmäisiä juoksuaskelia ja meinaa kaatua jokaiseen kanin kaivamaan multaiseen monttuun. Ja sellainen mä kai vähän olinkin. Ne oli mun ensimmäiset juoksuaskeleet aikoihin, vuosiin. En rehellisesti sanottuna muista koska olisin viimeksi juossut, jos ei lasketa esimerkiksi bussipysäkille hilpaisemista tai kävelylenkkieni aikana harppomiani muutamaa kömpelöä juoksuaskelta. Ihan oikeasti. En ainakaan kahdeksaan vuoteen. Se taitaa olla aika pitkä aika.

Kymmenen vuotta sitten istuin lasten klinikalla vastaanottohuoneessa kuuntelemassa kun lääkäri saneli magneettikuvien tuloksia. Vuoden päivät olivat vierähtäneet vaihtelevasti siedettävien ja sietämättömien jalkakipujen kanssa. Välillä pelkkä käveleminen pisteestä A pisteeseen B oli silkkaa tuskaa. Välillä olin ihan ok. Lääkäri alkoi puhumaan jotain lääkityksestä ja mahdollisista sivuvaikutuksista. Että lähdetään nyt aluksi kokeilemaan pelkästään tällä lääkkeellä ja otetaan myöhemmin mahdollisesti jotain biologisia rinnakkaislääkkeitä mukaan. Sitten se mainitsi jotain reumasta. Täh? Reuma? Mikä se on. Krooninen sauraus? Krooninen? Niin. Ymmärsin jo silloin, että krooninen tarkoittaa jotain pysyvää. 13- vuotiaalle urheiluhullulle Janinalle oltiin juuri kiertoteitse sanottu, että sinä tulet olemaan sairas ja liikuntarajoitteinen koko lopun elämääsi. Enkö saisi enää yleisurheilla? En. Itkin. Olen myös itkenyt monet kerrat sen jälkeen näiden kymmenen vuoden aikana.

Sen jälkeen en enää juossut. Paitsi lukiossa juoksin Cooperin testissä 2200 metriä, koska halusin vain haistattaa pitkät meidän liikunnan opettajalle, joka ei tuntunut ikinä antavan mulle armoa sairauteni takia. Ajatteli varmaan, että antaa teinin kapinoida, vaikka lääkäristä oltiin monet paperit hänen nenänsä alle kiikutettu. Ne oli tuskalliset 2200 metriä ja täysin ääliömäinen vetohan tuo nyt taisi olla. Minkäs teet. Samanlainen uhoaja mä olen tänäkin päivänä.

Tänään päätökseni juosta ei ollut mitään uhmaa. Olen suhteellisen sujut sairauden kanssa, joka nyt vain sattuu olemaan osa minua. Joku silti pakotti mut kokeilemaan. Ehkä se on tuo aurinko ja lämpö joka pisti heittäytymään villiksi. Kun intervalli ajastin piippasi loppumerkin 30 minuutin kohdalla, olin niin paskana sökönä poikki pinossa kasassa, kuin voi ihminen olla. Naama kirsikkana ja koko kroppaa tärisytti. Samaan aikaan mä kuitenkin hihittelin sellaista voittajan hihitystä ja teki mieli kiljua koko saarelle että "Näittekö urpot? Pyssy juos just kolkyt minaa, eikä muuten tuntunu missään! Suckers!" Jalkapöydässä ei tuntunut pienen pienintä kipua. Ei edes vihlontaa. Ei mitään.

Kotiin päin tepastellessani pohdin kiivaasti sitä, kuinka vahva oma mieli on. Kuinka oma mieli voikaan tehdä ihmisen sairaaksi. Toisaalta se on puhdas itsestään selvyys, mutta onko sittenkään. Onhan se fakta, että ihmisen mieli voi olla sairas, mutta miten se oikeasti vaikuttaakaan kehoon ja siihen miten elämäänsä elelee. En mä nyt mieleltäni sairas ole, mutta olen kymmenen vuotta elänyt uskossa, että olen sairas. Mulle on saneltu diagnoosi ja mulla on melko tuhti lääkitys päällä koko ajan. Tänään kyseenalaistin ensimmäistä kertaa sen, että tekeekö lääkityksen alla oleminen mut kroonisesti sairaaksi? Tiedän, että huomenna en välttämättä voi juosta ja tiedän myös sen, että en minä voi juosta joka päivä ilman, että koipeni kipeytyisi, En ole kuitenkaan lähes kymmeneen vuoteen tuntenut itseäni niin terveeksi kuin mitä tunsin tänään. Tuntuu kuin joku tuhannen kilon kiven järkäle olisi viskattu suohon mun harteilta. Mä ihan oikeasti juoksin kokonaiset 30 minuuttia. Jos tunnen itseni terveeksi, enkö mä voi sanoa että tällä hetkellä oon terve?

En ikinä olisi uskonut, että voisin saada 30 minuutin juoksulenkistä näin suuren ilon ja onnen tunteen.

Niin ällöttävän kliseeltä kuin se kuulostaakin, mutta huomenna et välttämättä voi enää juosta.

Nauti siis jokaisesta juoksuaskeleestasi.

Tänään meikä on jukovittuperkele terve. How fucking cool is that.

Niin ja hei, Life is good.

Onni on olla Ryssyn Janina

"Äiti, muutan Hatanpäälle."

"Joo, kyllä ylihuomenna piti muuttaa, mutta en mä muutakkaan sinne Hatanpäälle. Mä muutan Rautatienkadulle. Ei teidän tarviikkaan vielä tänä viikonloppuna tulla."

"Äiti, muutan varmaan elokuussa Helsinkiin."

"Äiti, mä lähden elokuussa Amsterdamiin 11 kuukaudeksi."

"Äiti, Mä jään tänne Amsterdamiin opiskelemaan mediaa."

"Äiti, mä muutan takas Suomeen. Haen opiskelemaan Suomen kieltä."

Oon hajoillut pitkin päivää mielikuvalle isästä, joka syyskuussa roudaa naama kirsikkana mun Ikean 160cm leveää metallirunkosänkyä peräkärryyn. Sängyn osia riuhtoessaan se tuijottaa tyhjyyteen, huokaisee puoliksi kyllästyneesti, puoliksi huvittuneesti

"Ja taas mennään...".

Tajusin, että mä olen muuttanut viimeisten kolmen vuoden aikana vaatimattomat viisi kertaa. Yleensä, kun ensimmäiset hikikarpalot ovat pulpahtaneet rakkaan isäni otsalle, on tuo kuuluisa, syvä ja raskas huokaisu pyyhkäissyt pihapiirin mummot kumoon.

Oon tosi vaatimaton, helppo ja etenkin lompakolle ystävällinen tytär. Tosi balanssissa, eikä mielikään vaihdu originaalista päätöksestä kovinkaan montaa kertaa.

Ja kun tuuliviiri heilahtaa, mitä sanoo äitini?

"Tee kuule mitä lystäät. Jos sä olet onnellinen, niin mekin ollaan onnellisia."

Wanna be adapteri

Oletko huomannut, että suunnitelmat menevät pieleen yleensä juuri sillon, kun olet suunnitellut esimerkiksi tulevan päiväsi hyvin tarkkaan. Täysin suunnittelematon päivä saattaa taas hipoa lähes täydellisyyttä, sillä ei oikeastaan ole mitään mikä voisi edes mennä pieleen. Ylläri. Mä olen huomannut, että ei sillä oikeastaan ole edes mitään väliä meneekö pieleen joku "iso" suunnitelma vai pieni suunnitelma. Yhtä paljon se yleensä vituttaa. Koska kun jotain menee pieleen, on se ihan ympäristönkin puolesta hyväksyttyä olla vähän kärttyinen.

Miten sitä ihminen yleensäkin reagoi jos esimerkiksi bussi tai juna on myöhässä? Kiroaa sitä vähintään omassa päässään ja mitä yleisemmin valittaa siitä kaikille.

Veeärrä saatana.

Tiistaina mä jouduin odottamattomasti perumaan tapaamisen mun ystävän kanssa, jotta lasten vanhemmat pääsisi työrientoihinsa. Anteeksi pyydeltiin ja selväksi tehtiin, että mun auttavan käden ojentamista arvostettiin. Silti ärsytti niin hitosti, enkä kyllä edes yrittänyt piilotella närkästymistäni. Ei sen tapaamisen peruminen edes ollut mikään iso juttu, mutta tälläisenä periaatteen naisena otti nuppiin se, että minä olin se osapuoli joka joutui tapaamisen perumaan sen takia, että se oli vähemmän tärkeä kuin työkiireet. Vaikka olisin itse ollut todellakin ystäväni piristysruiskeen tarpeessa alkuviikon ikävä settien jälkimainingeissa.

Sama kävi tänään aurinkoisena kauniina aamuna, kun tehtiin havainto, että pikku Puck oli kipeä, eikä täten menisi kouluun. Hyvästi pääsykokeisiin lukeminen, hyvästi ihana pitkä kävelylenkki auringossa, hyvästi kirjoitusrauha, hyvästi treffit jälleen kerran samaisen ystävän kanssa. Olin varmaan ensimmäistä kertaa koko Amsterdam reissuni aikana lähes aikatauluttanut päiväni, jotta saisin kaikki fiksut asiat hoidettua. Minusta riippumattomat tekijät koettelivat kuitenkin taas mieltäni. Vein vanhemman tytön kouluun ja hoin matkalla puoli ääneen "vittu, vittu, vittu, vittu.. Ei se edes varmaan ole oikeasti kipeä..".

Tulin takaisin sisään ja kävelin Puckin huoneen ovelle. Siellä tönötti Puckin laudoista rakennettu majaa muistuttava, valkoinen korkea sänky. Sängyssä oli vaaleanpunainen peittomytty, joka tutisi ja tärisi sen alta kuuluvien voihkaisujen ja nyyhkäisyjen tahdissa. Otsa helotti kuumana ja oksennus lensi. Mahtoi olla paha olo pikkuisella.

Teki mieli lyödä pää seinästä läpi. Minäkö olen kutsunut aina itseäni joustavaksi ihmiseksi? Anteeksi kaikki minut palkanneet työnantajat, olen valehtelija. En minä mitään osaa joustaa. Olen vain aina halunnut olla se joustava tyyppi. Olen halunnut niin kovasti olla se joustava tyyppi, että olen jopa uskonut olevani. Tämän todistaa se, että kun omat "suunnitelmani" eivät ole parina päivänä menneet niinkuin halusin, olen valmis heittämään onneni kaivoon, olemaan mököttäjä ja hokemaan vittu saatanaa mielessäni. Ei mikään ihme jos on välillä onneton ja surullinen fiilis, mikäli pääkopasta ei löydy tämän enempää liikkumavaraa.

Se että voin muuttaa paikasta toiseen ja asettua sinne asumaan ilman sen kummempia ongelmia, ei taida tehdä minusta vielä mitään mega-adapteria. Ei myöskään se, että ostan kaverille bisset baarissa, kun siltä on rahat loppu ja omatkin lähestulkoon loppu. Jotain elämän perusjuttuja kai nuo.

Asettelin itselleni viltin Puckin sängyn viereen. Roudasin viltille läppärin ja pääsykoekirjat. Avasin verhot ja päästin auringon sisään. Luin Suomen kielioppia ja välillä ponkaisin pystyyn pitelemään lapsen hiuksia ylhäällä, ettei ne dippaantuisi oksennukseen. Mikäpä tässäkään hetkessä on loppupeleissä huonosti? Mä saan lukea pääsykokeisiini ja aurinkokin on. Huomenna luultavasti oksennan itse, mutta ompahan sekin sitten pois päiväjärjestyksestä. Kaiken lisäksi voin taas sanoa itselleni, että EI LIIAN TOSISSAAN. Vaikka naurankin itselleni usein jonkun todella nolon tilanteen keskellä, on nää myös niitä hetkiä, jolloin tulisi vähän naurahtaa. Naurahtaa elämälle.

Joka päivä voi oppia jotain uutta, jos vaan ajattelee. Joskus sitä huomaa, että ei itse tule edes sellaisia ihan perusjuttuja kelailtua juurikaan sen takia, että niitä pitää ihan niitä itsestäänselvyyksiä. Joku toteaa, että hei ajattele nyt muitakin. Saatat todeta, että no c'moon tottakai mä ajattelen muitakin. Mutta sitten loppu peleissä, kuinka moni oikeasti ajattelee?

Niin. Ei liian tosissaan. Me olemme vain maan matosia joiden elämä tapahtuu nyt.

Tässä oksennusämpärin vieressä.

Aina irrallaan

ALERT ALERT ALERT

Tunteiden täyteinen päivä takana ja super diippiä pohdintaa tulossa. Tarkoitan siis diippiä.

Ja tiedoksi, mä en ole masentunut. Mä olen tunteellinen. Ja nää on faktoja. Ja kyllä kaikkien luettavaksi menee. Än yy tee nyt.

Vajaa neljä vuotta sitten tein spontaanin päätöksen. Se ei oikeastaan ollut edes päätös. Se oli sellainen perus Janinamainen tuuliviirin heilahdus. Mut tuntevat tietää varmasti mitä tarkoittaa tuuliviirin heilahdus mun kohdalla. Kun tuuliviiri heilahtaa, niin alkaa toiminta ja toimintaa seuraa yleensä joku tulos. Kaikki tapahtui niin nopeella tahdilla, että ei mulla ollut aikaa enää vetäytyä. Nössö-Janinan matka sai alkunsa, vaikkei se silloin kovin omalta jutulta tuntunutkaan. Itkua vääntäen astuin lentokoneeseen joka vei mut ensimmäistä kertaa pois äidin ja isän luota, ensimmäistä kertaa pois mukavuusalueelta. Pian olin Zürichissa.Olin ihan varma, että tuun maitojunalla kuukauden sisällä takas. Ylitin kuitenkin omat ja varmaan kaikkien muidenkin odotukset ja palasin Suomeen vuoden päästä.

Palatessani kotiin mä ymmärsin mitä ulkomailla asuneet ihmiset tarkoittivat sanoessaan että takaisin paluu on paljon vaikeampi kuin itse lähtö. Mulla oli kuitenkin tiedossa vuosi Voionmaan opistolla, joka teki mun paluusta paljon pehmeämmän mitä olin odottanut. Murehtimiselle ai kauheesti jäänyt aikaa. Ehdin käydä reilun viikon verran porukoita morjestamassa Veikkolassa, kun mentiinkin jo taas.

Voionmaalla oli tiivis ja rakkaudella kyllästetty yhteisö, jonka Maarit nimesi osuvasti Voionmaan kuplaksi. Meitä Voionmaalaisia yhdisti se iso tekijä, että me kaikki tultiin tuntemattomaan paikkaan ja alotettiin Voitsi elämän luominen yhdessä tyhjästä. Me tehtiin se Voionmaan kupla. Samalla kun meidän yhteisö tiivistyi yhdeksi perheeksi, mä erkaannuin entisestään ystävistä ja elämästä, jota elin Sveitsiin lähtiessäni. Ei tullut mitenkään yllätyksenä, kuinka nopeasti sekin vuosi oli ohi. Edessä oli kolmas muutto ja taas uusi alku. Nyt en kuitenkaan ollut yksin. Kädestä mua piteli kiinni eräs flegmaattinen jalkapallofanaatikko. Elämäni ensimmäinen rakkaus.

Seuraava vuosi meni jossain ihme vaiheilussa. Oikeastaan mitä tahansa yritin tehdä, en voinut välttyä siltä fiilikseltä. Siltä fiilikseltä kun tajuat aina vaan uudestaan  kerta toisensa jälkeen, että et kuulu mihinkään. Ikävöin välillä Sveitsin elämää, välillä oli ikävä äitiä ja isää, välillä vanhoja ystäviä jotka oli niin lähellä, mutta kaukana. Ja sitten oli se osa Janinasta joka asui Tampereella ja koitti asettua sinne. Mulla ei ollut mitään sellasta yhteisöä enää mitä mulla oli ollut aikojen alussa kun asuin vielä Veikkolassa, Sveitsissä tai Voionmaalla. Niistä yhteisöistä oli kaikki jo kasvamassa kovaa vauhtia irti. Ei ollut vakituista duunia, ei opiskelupaikkaa eikä mitään harrastusta jossa olis tavannut muita ihmisiä. Varmaan kaikki meistä ex- Voionmaalaisista koitettiin pitää meidän yhteisöä kasassa mutta tästä huolimatta ihmiset alkoi kasvamaan erilleen. Niinkuin elämässä käy. Uus kevät lähestyi taas. Kevät tarkoittaa mun elämässä aina muutoksia. Niin kävi nytkin. Rakkaus jalkapallofanaatikkoni kanssa vaihtoi olomuotoaan. Elokuuhun saakka voimassa ollut työsopparikin kertoi, että syksyksi olisi tehtävä jotain suunnitelmia. Tuuliviiri oli taas valloillaan ja otti vähän tuulta viiriinsä. Eläköön uusi alku. Neljännen kerran. Nyt olin niiiiiiiiiin valmis.

Päätös oli jälleen todella Janinamainen. Se vain kävi. "Teenpä tässä läpällä Au pair world sivustolle profiilin..". Viikon päästä ilmoitin äitille, isälle ja ystäville että häippäsen elokuussa Amsterdamiin. Olin NÄÄÄIIIN intona ja fiiliksissä, kuin ihminen voi olla. Oon nyt vasta myöntänyt sen, mutta olin ilonen että pääsisin pakoon. Halusin kerätä palaset ja painella sinne missä pippuri kasvaa. Fiilis oli ihan huikea. Menee vieläkin kylmiä väreitä kun kelailen sitä. :) Olin varautunut tekemään jotain ihan muuta seuraavan vuoden, mutta yhtäkkiä mulla oli lennot buukattu Damiin. Lähtö ei varsinaisesti pelottanut, mutta tottakai siinä möyryää pieni epävarmuus mahan pohjassa kun istut yksin lentokoneessa eikä sulla ole hajuakaan mikä sua odottaa. Hollanti? Miksi mä meen Hollantiin? Niin lähellä mutta niin kaukana.

Muuttaessa täysin vieraaseen maahan ja kulttuuriin, olet alussa lähinnä yksin. Jopa lähi marketissa käyminen tuntuu ihan extremeltä seikkailulta. Kaikki ohjat on sulla omissa käsissä ja voit alkaa luomaan sellasta elämää mitä itse haluat ja sä oot täysin stranger jokaiselle uudelle ihmiselle jonka tapaat. Sun on ylitettävä itses joka päivä. Jos haluat ystäviä, sun vaan on lähdettävä yksin ulos. Näet baarissa jonkun random seurueen istumassa ja sinne on vaan mentävä pokkana esittelemään itsensä. Pienten spontaanien repäisyjen ansiosta oon saanut uskomattoman tiiviin ystäväverkoston ympärilleni. Olo on todella kotoisa ja turvallinen. On tehnyt todella hyvää mennä muutama kuukaus semmosessa "onnellisuus höyryssä" sen kummemmin miettimättä mitään tai murehtimatta tulevaa.

Mä oon tietonen että tää kokemus on jo tähänkin saakka muuttanut mua, mutta tänään mulla tuli ihan semmonen olo että se tuntui jopa jollain tapaa rankalata myöntää itselleen kuinka paljon mä olenkaan pohjimmiltani muuttunut. Moni joka on viimeksi tavannut tai jutellut mun kanssa esimerkiks reilu puoli vuotta sitten, vois olla aika hämmentynyt. Puhumattakaan kuinka paljon siitä hetkestä oolen muuttunut, kun astuin ekan kerran lentokoneeseen joka vei mut Sveitsiin. Oon itekkin hämmentyny. Musta tuntuu että mulla on vähän samanlainen fiilis tällä hetkellä, kuin ihmisellä, joka on laihduttanut vuodessa 40 kiloa eikä meinaa uskoa sitä näkyä mikä peilistä näkyy. En tiedä mikä se fiilis on, mutta voisin kuvitella että se on just tällainen. Hämmentynyt, mutta onnesta soikea.

Yhtäkkiä huomaan, että monet piirteet jotka on ennen dominoinu mun peroonallisuutta, ovat ikään kuin on ajelehtineet jonnekkin kauas. Ne on vieläkin menossa mukana, mutta ne ei enää hallitse kaikkea mitä teen. Tilalle on noussut muuta. Elämän arvot on vaihtanu aika radikaalisti järjestystä ja tottakai myös ne ihmiset, joiden kanssa vietän paljon aikaa, määrittää jollain tapaa sitä mitä mä olen. Hollantilainen "hällä väliä- kulttuuri muokkaa mua joka päivä. Ja kyllä. Maantieteellinen sijainti määrittää myös sitä "mitä sä olet". Niin karulta kuin se kuullostaakin. Mutta eipä kai siinä mitään huonoa ole. Lähdin sillon aikoinaan mukavuusalueen ulkopuolelle jonka seurauksena tää kaikki on tapahtunut.

Kuten aiemmasta kirjoituksesta on havaittavissa, on mulla tässä viime päivinä ollut päällimmäisenä mielessä tulevaisuus. Se on taas tää kevät mikä painostaa miettimään. Ja vaikka lupasin itselleni pariin otteeseen että nyt elän täysillä tässä hetkessä samaan malliin, kuin olen viimeiset kuukaudetkin elänyt, niin asiat joita oon tänään tajunnut, ei kauheesti päästä mua näistä ajatuksista irti. Tänään oli nimittäin The day jolloin mä oikeesti pysähdyin ja kurkkasin vähän olkani yli. Iski vähän lärville se, kuinka paljon elämä on mennyt eteenpäin myös siellä, mistä mä olen ollut poissa. Vaikka kyllähän sen jollain tasolla on tiedostanut alusta saakka. Ehkä myös perjantaina häämöttävä loma Suomessa nostatti näitä fiiliksiä esiin. Oli aika lohdutonta tajuta kuinka monista ihmisistä on ajan saatossa tullut mulle taas tuntemattomia. Tajusin, että mä oon tietyistä asioista ja ihmisistä jo niin kaukana, että sitä etäisyyttä ei saa enää kurottua kiinni. Tarkoitan sitä etäisyyttä joka on näiden neljän vuoden aikana tiettyjen ihmisten välille kasvanut. Saa sitä ehkä lyhyemmäksi kurottua, mutta se vauhti millä kaikki muuttuu, on liian kova.

Tässä kun oon tarkastellut tätä mun elämääni, oon tajunnut ja joutunut myös myöntämään itselleni sen, että mä oon vähintään kahdessa palassa, ellen useemmassa. Vaikka mä vilpittömästi tunnen oloni kotoisaksi täällä, mä tunnen oloni kotoisaksi myös Suomessa. Mun perhe on Suomessa,
ja mun lähimmät ystävät on Suomessa, mutta täällä on myös mun perhe. Ystävät, jotka on ottaneet mut avosylein vastaan ja olleet mukana rakentamassa mun elämää tänne. Ystäviä jotka pitää musta huolta. Ystäviä jotka tekee kodin tunteen.

Mä uskon, että kun mä olen kerran lähtenyt matkaan, mä tulen olemaan aina jollain tapaa irtonainen. Ihan sama missä mä olen, siellä on jossain pala musta joka on kaukana kotoa. Olin sitten Suomessa tai Hollannissa, jossain on joku joka ikävöi.

Asuminen vieraassa ympäristössä tuo elämään jännitystä. Se antaa vapauden tunteen, se sallii alottaa puhtaalta pöydältä. Se on antanut mulle niin suuren onnellisuuden tunteen, ettei sitä voi kuvata sanoilla. Se opettaa olemaan yksin. Se opettaa ajattelemaan asioita itsenäisesti. Se opettaa käsittelemään ikävää. Sellaista ikävää joka tuntuu fyysisenä kipuna.

But it didn't come without a price. Missä ikinä seuraavan uuden alun aloitankaan, ikävä tulee olemaan läsnä. Tuun vielä monena aamuna miettimään että mitä sellasta kotona tapahtuu tänään, jossa olisin halunnut olla mukana.

Päivääkään en vaihtaisi pois.

Ajatusten brunssi

"Mä en oo koskaan addiktoitunu mihinkään kofeiini juttuihin."

Sanoi Janina kerran ja nauttii parhaillaan aamun kolmatta tuplaespressoaan.

Päivän asu.

Tälleen kun hengailee ulkomailla ja tapaa uusia ihmisiä jatkuvalla syötöllä, vastaat vähän turhankin usein kysymykseen "Miksi sä oot täällä?" tai "Mikä sut tänne toi?". Ja mitä vastaa nuori maailman tuulissa ajelehtiva peipponen?

"No.. Kai mä vähän niinku etin itteäni."

Jaa niin mitä mä etsin?

Siitä lähtien, kun mä oon alkanut tota kliseistä hokemaa käyttämään, mä oon jatkuvasti miettiny sen merkitystä ja vielä enemmän sitä että miks mä edes vastaan jotain tollasta? Tai miks ihmiset ylipäätään kysyy tollasta? Se on semmonen kysymys jonka kaikki kysyy yhtään sitä sen enempää mietitmättä. Koska niin nyt vain kuuluu kysyä. Miks sitä nyt yleensä reissuun lähdetään.. Mieti tilanne jossa oot Phuketissa biitsillä ottamassa vähän tanaa ja joku random tyyppi tulis kysymään sulta että "Terve Jooseppi. Miks sä oot lomalla?".  Sitten hämmennyt ja vastaat jotain tyhjänpäiväistä.

Ja siis mistä mä oikeen ajattelin itseäni etsiä? Viinikellarista? Litran tuopista? Mähän olen siinä. Mä olen siinä hetkessä vähintään fyysisessä muodossa ja mun ainakin kuuluisi olla siinä hetkessä myös ajatustasolla. Olen syyllistynyt tämän kliseisen lauseen törkeään väärinkäyttöön.

Mulla on aivot joka kerta vähintään yhtä solmussa kuin mun ohutsuoli kun alan pohtimaan näitä juttuja. Koitan saada näitä ajatuksia kirjoitettua ja lopulta aikaansaannokseni muistuttaa lähinnä sellasta jotain sanaoksennuskasaa. Suomen kieli on muuten kiva kun voi yhdistellä kaikkia sanoja ja kuullostaa idiootilta. Mutta nyt oksennetaan taas. Kysymyksiä kysymyksiä. Haluan vastauksia.

Miksi ihmisen täytyy kuluttaa 80% ajastaan miettien kysymyksiä tyyliin: Mitä mä haluan opiskella? Mitä duunia mä haluan tehdä isona? En usko olevani ainoa reppana joka noita ajtuksia pyörittelee mielessään. Jos ei tietoisesti niin siellä ne pähkinät salakavalasti kolisee pääkopassa turhan usein. Jos ei kolise niin sillon saattaa olla päällä se moodi, että on heittäytyny virran vietäväksi tai oikeasti löytänyt sen oman juttunsa.

Rakentuuko elämä oikeesti sen koulutuksen ja uran ympärille vaikka sitä kuinka koittais välttää? On urakeskeisiä tyyppejä, sitten on ne muut. Mitä ne muut on? Ei niinkään panosta uraansa, mutta.. Ihmisiä jotka käy töissä koska on pakko?

Oonko mä niinku löytäny mun elämän kultaisen keskitien, punaisen langan, sitten kun oon siellä koulussa missä voin opiskella mua kiinnostavia juttuja? Melkeen voisin väittää että en.

Mä vietän nyt mun neljättä "välivuotta". Inhoan tuota sanaa. Sietäis saada nenillensä se urpo joka tuon sanan on joskus ottanut käyttöön. Voiko olla yhtään väheksyvämpää sanaa kuvaamaan sitä, että et nyt satu kulkemaan sitä väylää, jonka yhteiskunta on sulle aurannut. Mistä sä ensinnäkin vietät välivuotta?

Hei. Olen Janina. Vietän nyt neljättä välivuottani.

Hei Janina. Mistä vietät välivuotta?

Kaavasta joka meille on saneltu.

Jaa. Otit sitten vähän pidemmän loman.

Ei oikeestaan. Elän vähän.

Täytyy se varmaan kepillä kokeilla jäätä ja hakea opiskelemaan alalle joka nyt tällä hetkellä kiinnostaa. Sitten kun olen siellä koulussa, voin mietiskellä vaikka sitä, etät olenko siellä siksi koska vilpittömästi haluan opiskella, vai siksi koska muutkin on. Luultavasti mulle käy niinkuin miljoonille muille. Kyseinen ala ei enää kymmenen vuoden päästä edes kiinnosta ja sitten mietitään taas että mikä musta tulee kun olen vielä isompi. Sitten rakennan Kylmälään kasvihuoneen ja alan kasvattamaan kurkkua.

Tämän oksennuksen jälkeen ei tarvitse miettiä huomista. Nyt jatketaan tyytyväisin mielin välivuotta. Tää teksti on hyvä simerkki siitä kun ekassa lurittelussani sanoin ettei mun jutuissa oo päätä eikä häntää. Tai ei ainakaan häntää.

Terveisin,
Universumin onnettomin filosofi.