Maanantai se on toivoa täynnä

Maanantaisin Facebook täyttyy kaikista "voi vittu, se on maanantai" päivityksistä sekä sun muista "voi vittu voi vittu voi vittu maanantai" kuvista. Hassua. Itselle maanantai on lähes aina ollut päivä, jolloin alkaa uusi viikko. Uuden viikon alku taas tarkoittaa sitä, että ei ole hajuakaan siitä, mitä tuleva viikko tuo tullessaan. Se on jotenkin kauhean jännän mukavaista. Kaiken lisäksi täällä tulee usein viikonloppuisin rymyttyä ja rällättyä ties missä, niin mikäpä sen parempaa kuin startata uus viikko esimerkiksi aamulenkillä ja tuntea kuinka kaikki paheet valuu hien mukana pois. Ainakin kuvittelen aina niin. Voi olla, ettei niin oikeasti käy.

Normaali elämä taas 5 päivää, eläköön. Täällä paistaa aurinko ihan täysiä, eikä käy tuulen henkäyskään. Hyvin epänormaalia Hollannin ilmastolle. Kävin äsken pitämässä aurinkobileet puistossa ja parhaillaan nautin eloveena hiutaleista valmistettua gourmee mikropuuroani meidän terassilla. Tästä tulee ehkä todella hyvä viikko. Ainakin paljon parempi kuin mitä viime viikko oli.. Köhh.

Viime viikko oli näin kaunistelematta oikeasti aika kurja. Mulla ei ole tämän Amsterdam reissun aikana ollut vielä kertaakaan niin kurjaa fiilinkiä, mitä viime viikolla oli. Tuntui kuin koko kroppa olisi kärsinyt koti-ikävästä. Itketti, väsytti, mahaan sattui, mietitytti ja olin ehkä epäsosiaalisin ikinä. Koitin nimetä itselleni asioita joita ikävöin, mutta en edes onnistunut saamaan selville mitä mun oli oikeestaan ikävä. Sellainen kokonaisvaltainen haikeus ja kurjuus.

Maanantaina vielä yritin skarpata. Koitin epätoivoisesti täyttää mielen positiivisilla ajatuksilla, mutta tiistaina jo luovutin ja annoin itselleni luvan olla mököttäjä. Peruin kaikki sopimani tapaamiset kavereiden kanssa ja olin mörkö omassa kellariluolassani. Kulmat kurtussa miettimässä elämää, niinkuin se filosofi piisamirotta Muumilaaksossa. Eikä edes ollut varsinaisesti yksinäinen olo. Halusin vaan olla yksin ja mörkö. Mutta niin. Nuo kyseiset fiilikset kuuluu tähän ulkomailla asumiseen. En usko että niiltä voi täysin välttyä. Ja oon kuitenkin ilonen, että pääsin nyt viimein tuntemaan noita tunteita. Osaa taas ajatella tiettyjä juttuja vähän eri kulmista. Ja oivalsin myös täällä luolassani muutaman todella hienon asian, mutta ajatukset on sen verran vielä irtonaisia, etten ole saanut niitä sellaiseen tekstin muotoon aseteltua, että joku muukin saattaisi ne ymmärtää.

Tiedon lauantain pirskeistä saatuani tsygäilin tukka tanassa Claudian luo juomaan liian monta kuppia Albert Heijnin talviteetä.

Torstaina sain viestin mun ystävältä Claudialta. Viesti meni jotenkin niin, että hei Janina oot sitten lauantaina Paradison vieraslistalla. Siellä on Fritz Kalkbrenner soittamassa. Tässä kohtaa näin huoneen täyttyvän vihreistä pienistä miehistä, jotka kiskoivat edellä mainitut synkät fiilikseni minusta irti ja juoksivat ne mukanaan karkuun ihan täysiä. Transformaatio möröstä kohti reivaavaa elämänilo-Janinaa alkoi. Näiden fiilisten nostattamana päätin lähteä perjantaina ihan kuulkaa elokuviin. Olin ensimmäistä kertaa liikenteessä Suomiloman jälkeen. Kadulla ihmisten seassa taapertaessani säikähdin pari kertaa omaa peilikuvaani vaateliikkeiden ikkunoissa. Siellä näkyi ihminen. Sillä ihmishahmolla oli vähän jopa meikkiä naamassa ja pyjamahousut olivat vaihtuneet farkkuihin. Lärvikin oli saanut vähän loistoa takaisin. Hyvästi piisamirottamörkö!

 

Lauantaina oli Puckin 6v synttäribileet. Talo oli täynnä pieniä smurffeja ja ilmassa leijui katastrofin aineksia. Desibelit olivat lähes tärykalvot räjäyttävissä lukemissa ja muffinssejaan kuorruttavat humanoidit onnistuivat tietenkin saamaan kuorrutetta enemmän ympäristöönsä, kuin itse muffinsseihin. Eipä haitannut! Meikä alkoi olemaan tuossa vaiheessa jo niin reivaus fiiliksissä, että kului vallan siivillä tuo kolme tuntia.

No sitten se keikka.. Olen rehellinen sanoessani, etten tiedä haluanko enää ikinä mennä vieraslistan kautta mihinkään loppuunmyytyihin bileisiin. Oikeesti. Siinä tulee hieman sellainen mulkku olo, kun kävelet noin 200m pituisen jonon ohi kiilaten kaikkien eteen, tyyppien värjötellessä kylmässä vesisadetihkussa. En oo ehkä ikinä saanut niin murhaavia katseita keneltäkään. Koitin olla katsomatta keneenkään päin välttääkseni tunnontuskani, mutta ne katseet tunsi selässä ja takaraivossa. Sisällä noin 10min oltuamme joku iso porukka tuli kysymään multa että koska Fritz aloittaa soittamisen. Totesin vaan että sori, ei oo kyllä mitään hajua. Vastaus oli "Ai.. Etkö sä ookkaan Fritzin tyttöystävä?". Teki mieli pienissä nousuhmaoissa heittää, että joo kyllähän minä olen juuri se, mutta päätin välttää mahdollisen paikalliseen seiska päivää lehden sivuille päätymisen. Vitsivitsi.

Pirkot tohkeissaan ennen keikkaa. Italia ja Suomi.

 

Claudian kissatkin oli todella tohkeissaan.

Keikalla oli ihan mieletön tunnelma. Koko yleisö tuntui olevan yhtä onnellista porukkaa. Fiilisteltiin, vaihdettiin katseita ja hymyjä, vieressä joraaville tyypeille tarjoiltiin röökiä, välillä tuli oltua jonkun random tyypin olkapäillä hillumassa ja oli vaan kaikin puolin ihan mahtavaa. Kun DJ siinä puoli viiden aikaan poistui lavalta, mun teki mieli alkaa itkemään. Olisin jaksanut jorata vielä ainakin 3 tuntia. Vähintään. Oltiin Claudian kanssa vissiin viimeiset tyypit, jotka hätisteltiin klubilta roikkumasta. Kotimatkalla Claudia kaatui pyörällä raitiovaunukiskoon ja mä nauroin katketakseni. Olenpa kamala ystävä.

Eilinen meni kirjaimellisesti nukkuessa ja hymyillessä. Kotiin pyöräillessä ikävöimäni vapauden ja onnellisuuden tunne alkoi taas kipristelemään varpaissa ja korvan päissä. Minä, fillari ja Amsterdam.