Kun kliseiset hokemat käyvät toteen.

Minä olen täysin sanaton. Silti yritän. Ennen ne olivat kliseitä, mutta koettueni nämä tunteet henkilökohtaisesti tajusin, ettei ne mitään kliseitä ole.

 

 

Loppuja on niin monta, kuin alkujakin.

 

Hymyilyttää ja sisällä leijuu lämmintä ilmaa. Semmoista ilmaa, joka antaa voimaa. Samaan aikaan peilistä katsoo takaisin märät silmät. Elämä ja ihmiset on vaan niin upeita.

 

Samanlaiset arvot ja ajatusmaailma. Ne on ne tekijät, jotka tuo tietyn henkilön aina uudestaan ja uudestaan sun luokse.

 

 

Sitten on aika taas tulla ja mennä uudestaan.

 

Mutta kyllä sen läsnäolon tuntee. Kun joku ajattelee.

 

Se, kun henkilökemiat täydentävät täydellisesti toisiaan, on niin upeeta, ettei oo sanoja sitä kuvailemaan. Ryhmädynamiikka. Mulla ei ole aikaisemmin ollut hajuakaan mitä se on. Nyt tiedän, mitä se on.

 

Sitä tunnetta ei välttämättä pääse kokemaan ikinä. Mä koin ja uskon, että se on ainutkertaista. Mun lyhyen elämäni aikana tähän saakka koetuista tunteista se on epäröimättä hienoin ja vahvin.

Suurin osa ihmisistä on hyviä tyyppejä, mutta kuinka monta sellaista tyyppiä sun elämässä on, joilta saat energiaa? Ihmisiä, jotka antaa sulle enemmän, kuin voisit ikinä toivoa. Sellasia tyyppejä, joiden läsnäolon tunnet, vaikka välillänne olisi tuhansia kilometrejä. Niitä ei ole montaa. Ole onnellinen, jos sulla on yksi. Se voi olla tyyppi, jonka tapasit päiväkodissa, tai se voi olla tyyppi, joka kävelee sua huomenna kadulla vastaan ja kysyy missä on lähin bussipysäkki.

Ne on niitä ihmisiä, joita tarvitset itsesi lisäksi. Huh. Rakkaus.

Rahkatkin viedään pesästä

Mä muistan kun Sveitsissä asuessani rakas kuomani Milla vaikeroi viimeisten kuukausien aikana siitä, että jos kuin vain saisi jo sen oman pesukoneen taas. En voinut silloin ymmärtää että miksi muija itkee Sveitsissä jonkun pesukoneen perään. Nyt mä oon tässä varmaan kaks kuukautta itkenyt oman jääkaapin perään. Miksi? Koska meidän taloudessa vallitsee vahva kollektiivinen ilmapiiri, johon elämänsä katkenneita naruja kannatteleva suomalainen reppana ei meinaa soveltua. Jos nää puhuis toisena kielenään suomea, olis "Sun kasa on mun kasa"- varmaan kova hokema tässä osoitteessa. Sen mä vielä sulatan, että kymmenen vuotias syö mun kananmunat, mutta kun mä yllätän kuus vuotiaan lusikoimassa hymyssä suin mun rahkoja kaikessa valkeudessaan naamaansa, hokien "llllekkerrrrr.. mmmm.. lekkerrrr!" mä oikeesti toivon, että jossain on työn alla "enemmän yksityisyyttä au paireille toukokuuhun 2013 mennessä"- hyväntekeväisyyshanke.

Miksi?

A) Mä haluun mun rahkat, eikä lapset oikeesti tykkää maitorahkasta. Ne vaan riistää mua.
B) Kuus vuotias noukkii mun lautaselta cashew pähkinät sillä aikaa kun mä käyn vessassa.
C) Kuus vuotias on piirtäny mun peilin kehykset täyteen barbapapoja.
D) En saa koskaan värittää värityskirjaa rauhassa ilman, että joku tulee sotkemaan.
E) Saan edelleen 8 kuukauden jälkeenkin kuulla kommenttia siitä, kuinka lemppari paitani näyttää pyjamalta.
F) Mä jaan mun snoopy sukatkin meidän kymmenen vuotiaan kanssa.

Nimimerkki säilytän kaurahiutaleita vaatekaapissani.

Ps. Milla i feel you now

Onni on ikävä

Viikonloppu on ollut ihanan rauhallinen ja varsinkin eilen semmonen tunne, jota kutsutaan nimellä onni, oli vahvasti läsnä koko päivän. Mitään erikoista ei tapahtunut, mutta mä vaan nautin joka hetkestä täysin siemauksin. Olin illan lasten kanssa ja mun ystäväinen tuli tänne mun kanssa hengailemaan. Meillä oli ihan huippu ilta ja naurettiin aivan paskana lasten pieru kakka jutuille. Mäki haluun olla lapsi! Tai siis mä oon lapsi, mutta sellanen ihan oikee lapsi.

Täällä mä oon oppinut erottamaan onnen tunteen sellasesta touhotus innosta. Tajusitko? Haha. Siis että sellanen hetkellinen onnen puuskaus saattaa tulla vaikka jonkun kivan häppeningin takia mahan pohjaan ja poskipäihin, mutta sellainen syvä onnen tunne on läsnä myös niinä hetkinä, kun en tee mitään. Eilen olin lähes koko päivän yksin omissa oloissani milloin missäkin. Puistossa, kaupassa, mun huoneessa, meidän terassilla tai ratikassa ja mun oli vaan hyvä olla. Täällä tulee oltua tosi paljon yksin, mikä on opettanut kyllä ihan hirveesti. En voi sanoa, että olisin täysin riippumaton muista ihmisistä vieläkään, enkä tiedä onko se edes mahdollista, mutta oon oppinut niin sanotusti arvostamaan omaa seuraa enemmän. Tosin en tiedä onko se ihan tervettä, että makaan omalla lattiallani nauraen itkuhuutonaurua jollekin omalle mielikuvalle, esimerkiksi David Hasselhoffista. Mutta.. Ei se taida olla ihan tuulesta temmattu se "onni lähtee sinusta itsestä" -sanonta. Mutta toki me laumaeläimiä ollaan. Ei siitä voi kiistellä.

Siitäpä mainio aasin silta tähän päivään, joka on taas ollut ihan vastakohta eiliselle hyvälle päivälle. Tai no ei nyt ihan vastakohta.. Vastakohta vois olla varmaan sellanen "Minäpä vetäisen nyt tästä pienet sievät Matti Nykäs perseet ja menen sängyn alle itkemään elämääni" -päivä. En mä ole edes itkenyt tänään, mutta mulla vaan ollut aivan JÄRKYTTÄVÄ ikävä mun ystäviä Suomessa. Tänne on jopa tänään tullut kesä ja lämpötila kohos parhaimmillaan +24 asteeseen, mutta musta vaan tuntuu, että toi lämpö ja aurinko on vaan pahentanut tätä mun ikävää. Aina kun menin ulos istumaan, sellanen haikeuden tunne vaan syveni ja alkoi suorastaan tuskastuttaa. Kerta toisensa jälkeen hilauduin takas mun kellarihuoneeseen ja koitin tehdä jotain tajunnan räjäyttävää.

Yhdessä vaiheessa mä istuin tässä lattialla hiljaa ja päivystin mahdollisia liikkeitä hämähäkeistä. Ne on vaan niin salakavalia, että ne osaa vaania mua valosan aikaan ja vipeltävät esille just sillon, kun mä oon lyömässä päätä tyynyyn. En kyllä tiedä että miksi mä aloin nyt kertomaan juttuja hämähäkeistä. Hämäkitkin tuppaa olemaan aika iso osa tätä mun arkea täällä. Kusipäät.

Mulla surraa ajatukset taas niin vikkelään, ettei tän tekstin vieminen pidemmälle varmaan kannata. Kunhan halusin vähän avautua. Kohta alan kirjottamaan tarinaa lentävistä kissoista ja kultakalanorsuista.

Mutta ah. Mä oon vaan joka päivä itselleni enemmän ja enemmän kiitollinen siitä, että sain viime heinäkuussa sen päähänpiston lähteä tänne. Nää paskat päivät on just niitä, jotka muuttaa tätä pääkoppaa parempaan suuntaan. Suurin oivallus tähän päivään mennessä on varmasti ollut se, että näitä paskoja fiiliksiä on ihan turha koittaa paeta. Ne täytyy vaan hyväksyä ja niiden kanssa on hyvä elellä. Voin aina koittaa piristää itseäni, mutta ei se paska fiilis sieltä pinnan alta lähde minnekään, ennen kuin aika on. Hieno elämä. Mutta ette ystäväiset uskokaan, kuinka kova ikävä mulla teitä on. Syräntä puristaa. :)

Blij

Ihanaa viikonloppua jokaiselle, joka tälle sivulle eksyy. Oon ilonen, että sinä eksyit.

 

Satoi tai paistoi. Oli lunta tai ei. Oli kylmä tai ei. 

 

Kaikki on hyvin.

 

 

Rakkaudella,
Hihhuli Janppa.

Torstain missio

Hei hei. Janppa se taas täällä aukoo päätänsä.

Tuossa aikani kuluksi lattialla makoillessani laadin itselleni pienen Torstai mission. Vietän muuten aika paljon aikaa lattialla? Niin siis sen mission piti olla alunperin vain pieni, mutta lopulta paisui kohtuu haastavan oloiseksi. Mutta haasteet on hauskoja. Eli siis huomenna..

En luo tyhjästä itselleni kiirettä minnekään.
Koitan saada mahdollisimman monen vastaan kulkijan hymyilemään.
Autan ympärilläni olevia tyyppejä mahdollisimman paljon.
En tee asioita jotka imevät musta energiaa.
En ajattele ihmisiä, jotka imevät musta energiaa.
Jos näen kauniin ihmisen sanon hänelle, että hän on kaunis.
Jos näen söpön kanin, sanon kanille, että sillä on siistit hampaat ja kiva turkki. Mistä ostit?
Hypin trampoliinilla.
En vaadi mitään enemmän.

Melkoisia juttuja. Meikä pistää kaikki likoon ja koitan tehdä omasta sekä kaikkien random tyyppien torstaista kivan.

Amsterdamiin on ens viikolla luvattu +18-+25 astetta. Joo holla bäk vaan, aurinko! JOU!

My journey never ends

En tiedä onko ympäristön paineesta tai omaan mieleen lukkiutuneista käsityksistä mahdollista koskaan päästä täysin eroon. Mitä jäisi jäljelle jos se olisi mahdollista? No vapaus.

 

Mutta kai sitä on mahdollista olla vapaa? Entä jos hyväksyisi sen, että mieli ei lakkaa juoksemasta.

Antaisi mielen juosta. Juoksisi mielen mukana. Oman mielen, ei muiden.

 

 

Hyväksyisi myös sen, että ikävä on mukana matkassa sijainnistasi huolimatta. Ei ole sellaista kolkkaa maailmassa, missä sinun ei olisi mitään tai ketään ikävä. Olit sitten kotisohvalla tai kotimaasi ulkopuolella. Entä jos lopettaisi pakenemasta ikävää?

 

 

 

Helpommin varmaan suunniteltu, kuin toteutettu. Mistä tiedän, mikä on mun omaa järjen juoksuani ja mikä tulee taas ulkoa päin?

 

 

Niin. Jos toimintani tekee mut onnettomaksi uskon, että motiivi toimintaani tulee jostain muualta, kuin minusta. Joskus motiivia on toki lähes pakko hakea lopputuloksesta. Tärkeintä kuitenkin varmaan, ettei lopputulokseen tähtää miellyttääkseen jotain ulkopuolista örkkiä.

 

 

Elämän vaiheet, joissa olen vain kellunut ja odotellut parempaa huomista, ovat olleet ihan perseestä. Ne on olleet niitä aikoja, kun olen miettinyt että pitäisi kyllä tehdä jotain jännää. Mutta kun.. Mitä? Mutta kun en ole tehnyt.

 

 

Onni on ollut läsnä niinä hetkinä, kun en ole jossitellut. Niinä hetkinä kun olen ollut spontaani ja tehnyt päätöksiä intuition varassa. Itsenäisesti. Esimerkiksi päätökseni lähteä Sveitsiin, tai tempaisuni lähteä Amsterdamiin. Tai ihan vain se, kun eilen päätin leikkiä Usain Boltia ja juosta lopputulosta etukäteen punnitsematta.

 

 

Tänään olen vain miettinyt sitä, kuinka paljon mahdollisuuksia täällä polkujen varsilla on. Heittämällä suohon yhden tekosyyn tai turhan käsityksen, avaan itselleni lukemattomia uusia reittejä joita vaeltaa. Kuinka rakastettava ajatus. Ja kuinka mahdollinen.

 

Nuuskuti nuuskuti. Utelias nenä.

 

Kaikki kuvat: We<3it.com

 

Oooo villivarsa mä ooooon

Ihana hentoinen, lämpöinen ja ystävällinen tuulenväre pakottaa silmät siristykseen. Edessäni aukeaa suuret läänit autiota heinikkoa, jota Ijburgilaiset kutsuvat puistoksi. Itselleni se on lähinnä karu autiomaa, mutta tykkään siitä silti. Lämpimät auringon säteet kutitteli mun hymystä irvessä olevaa lärviä, kun intervalli ajastin piippasi ja minä pinkaisin varovaiseen tunnustelevaan hölkkään. Tänään minä kokeilen. Onko jalka tallella? On. Vihlooko? Ei. Joko alkaa polttaa jalkapöytää? Ei. Tuntuuko hyvältä? Tuntuu. Miltä tuntuu? Vapaalta. Uskallanko vähän kiihdyttää? Hell yeah!

Vapaus. Huh. Jäätävä onnen tunne valtasi koko tämän tytön ja kirmailin pitkin kuivuudesta rahisevaa heinikkoa ajastimen antamien piipahdusten mukaan välillä iisimmin ja välillä niin hillittömästi kuin jaksoin. Olo oli kuin bambilla, vaikkakin uskon näyttäneeni lähinnä norsun vauvalta, joka ottaa elämänsä ensimmäisiä juoksuaskelia ja meinaa kaatua jokaiseen kanin kaivamaan multaiseen monttuun. Ja sellainen mä kai vähän olinkin. Ne oli mun ensimmäiset juoksuaskeleet aikoihin, vuosiin. En rehellisesti sanottuna muista koska olisin viimeksi juossut, jos ei lasketa esimerkiksi bussipysäkille hilpaisemista tai kävelylenkkieni aikana harppomiani muutamaa kömpelöä juoksuaskelta. Ihan oikeasti. En ainakaan kahdeksaan vuoteen. Se taitaa olla aika pitkä aika.

Kymmenen vuotta sitten istuin lasten klinikalla vastaanottohuoneessa kuuntelemassa kun lääkäri saneli magneettikuvien tuloksia. Vuoden päivät olivat vierähtäneet vaihtelevasti siedettävien ja sietämättömien jalkakipujen kanssa. Välillä pelkkä käveleminen pisteestä A pisteeseen B oli silkkaa tuskaa. Välillä olin ihan ok. Lääkäri alkoi puhumaan jotain lääkityksestä ja mahdollisista sivuvaikutuksista. Että lähdetään nyt aluksi kokeilemaan pelkästään tällä lääkkeellä ja otetaan myöhemmin mahdollisesti jotain biologisia rinnakkaislääkkeitä mukaan. Sitten se mainitsi jotain reumasta. Täh? Reuma? Mikä se on. Krooninen sauraus? Krooninen? Niin. Ymmärsin jo silloin, että krooninen tarkoittaa jotain pysyvää. 13- vuotiaalle urheiluhullulle Janinalle oltiin juuri kiertoteitse sanottu, että sinä tulet olemaan sairas ja liikuntarajoitteinen koko lopun elämääsi. Enkö saisi enää yleisurheilla? En. Itkin. Olen myös itkenyt monet kerrat sen jälkeen näiden kymmenen vuoden aikana.

Sen jälkeen en enää juossut. Paitsi lukiossa juoksin Cooperin testissä 2200 metriä, koska halusin vain haistattaa pitkät meidän liikunnan opettajalle, joka ei tuntunut ikinä antavan mulle armoa sairauteni takia. Ajatteli varmaan, että antaa teinin kapinoida, vaikka lääkäristä oltiin monet paperit hänen nenänsä alle kiikutettu. Ne oli tuskalliset 2200 metriä ja täysin ääliömäinen vetohan tuo nyt taisi olla. Minkäs teet. Samanlainen uhoaja mä olen tänäkin päivänä.

Tänään päätökseni juosta ei ollut mitään uhmaa. Olen suhteellisen sujut sairauden kanssa, joka nyt vain sattuu olemaan osa minua. Joku silti pakotti mut kokeilemaan. Ehkä se on tuo aurinko ja lämpö joka pisti heittäytymään villiksi. Kun intervalli ajastin piippasi loppumerkin 30 minuutin kohdalla, olin niin paskana sökönä poikki pinossa kasassa, kuin voi ihminen olla. Naama kirsikkana ja koko kroppaa tärisytti. Samaan aikaan mä kuitenkin hihittelin sellaista voittajan hihitystä ja teki mieli kiljua koko saarelle että "Näittekö urpot? Pyssy juos just kolkyt minaa, eikä muuten tuntunu missään! Suckers!" Jalkapöydässä ei tuntunut pienen pienintä kipua. Ei edes vihlontaa. Ei mitään.

Kotiin päin tepastellessani pohdin kiivaasti sitä, kuinka vahva oma mieli on. Kuinka oma mieli voikaan tehdä ihmisen sairaaksi. Toisaalta se on puhdas itsestään selvyys, mutta onko sittenkään. Onhan se fakta, että ihmisen mieli voi olla sairas, mutta miten se oikeasti vaikuttaakaan kehoon ja siihen miten elämäänsä elelee. En mä nyt mieleltäni sairas ole, mutta olen kymmenen vuotta elänyt uskossa, että olen sairas. Mulle on saneltu diagnoosi ja mulla on melko tuhti lääkitys päällä koko ajan. Tänään kyseenalaistin ensimmäistä kertaa sen, että tekeekö lääkityksen alla oleminen mut kroonisesti sairaaksi? Tiedän, että huomenna en välttämättä voi juosta ja tiedän myös sen, että en minä voi juosta joka päivä ilman, että koipeni kipeytyisi, En ole kuitenkaan lähes kymmeneen vuoteen tuntenut itseäni niin terveeksi kuin mitä tunsin tänään. Tuntuu kuin joku tuhannen kilon kiven järkäle olisi viskattu suohon mun harteilta. Mä ihan oikeasti juoksin kokonaiset 30 minuuttia. Jos tunnen itseni terveeksi, enkö mä voi sanoa että tällä hetkellä oon terve?

En ikinä olisi uskonut, että voisin saada 30 minuutin juoksulenkistä näin suuren ilon ja onnen tunteen.

Niin ällöttävän kliseeltä kuin se kuulostaakin, mutta huomenna et välttämättä voi enää juosta.

Nauti siis jokaisesta juoksuaskeleestasi.

Tänään meikä on jukovittuperkele terve. How fucking cool is that.

Niin ja hei, Life is good.

Mieli on villi

Tänään oli aamulla ensin sellainen fiilis, että voi paska. Tuolla paistaa aurinko. Painu vittuun aurinko!

Tästä ajatuksesta noin puolisen tuntia myöhemmin istuin aamupalapöydässä selvittelemässä Sampin tukkaa jonne oli kehkeytynyt sen luonteinen takku, että jouduttiin vaihteeksi leikkaamaan tytön kuontaloon megalomaaninen lovi. Ja taas se sanoi "Noh, tukka kasvaa nopeasti.". Ja niin oli meikän pahan päivän tuntemukset tipo tiessään. Sitten tunsinkin jo suurta rakkautta elämää ja "mun" ihania lapsia kohtaan. En vaan meinaa käsittää sitä, kuinka huippuja nulikoita ne on.

Iskin terassin pöydälle pääsykoekirjat ja istuin niiden ääreen paistattelemaan aurinkoa ja juomaan liian monta kuppia cappucinoa. Tiirailin siinä ankkoja ja aina välillä tiirailin muutaman minuutin ajan pääsykoekirjaa ihan kulissin ylläpidon vuoksi, jotta mun kunnollinen persoona ei huomaisi etten mä oikeesti mitään lue. Geminaatta häh? Jossain vaiheessa naapurin kissa tuli tapansa mukaan visiitille ja luikahti sisään. Jahtasin sitä varmaan kymmenen minuuttia kämppää ympäri. Sitten sain sen kiinni ja kuului vaimea "miu".

Nyt alkaa lähtemään jo lapasesta. Mulla ei ollut oikeesti mitään muuta asiaa, kuin että tän päivän monien tunteiden inspiroimana mä asensin tohon sivupalkkiin tuommosen kyselyn, mihin voi avautua ja ruksata kuulkaa vaikka monta vaihtoehtoa! Koska voi ihan hyvin samaan aikaan olla vaikkapa vittuuntunut ja nauraa vittumaista naurua.

Mun ei oikeasti pitänyt kirjoittaa mitään. Miks mä jatkan? Hermione Potter liekeissä. Liekehtivässä pikarissa. HAAHAAhihoo!

Tää ulkomailla asuminen on muuten tosi kummallinen juttu. Se aiheuttaa tosi usein tälläisen(kin) fiiliksen..

NONI MO.

Kohtele elämääsi niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan

Mitä olen havainnut pääsiäisen aikana?

 

 

- Että mun silmät ei olekaan ihan vihreät.

 

- Että tässä alla olevassa kuvassa on vain murto-osa niistä sairaan huikeista tyypeistä, joihin olen täällä saanut tutustua.

 

- Koti-ikävä on vain tilapäinen häiriö, joka karkoitetaan pois hyvässä seurassa.

 

- Amsterdamissa bileet eivät yksinkertaisesti voi epäonnistua.

 

- Vaikka lyöt naamasi festarialueen ainoaan yksinäiseen betoniporsaaseen, bileet eivät ole siltikään aikeissa epäonnistua.

 

- Jos naamaan tulee haava, siitä tulee PALJON verta.

 

 - Ystävä, joka kantaa sinut reppuselässä ensiapuun uhraten omat vaatteensa yltä päältä vereesi, on hyvä tyyppi.

 

- Jos naamaan tulee haava, etkä näe verivyöryn alta edes eteesi, on silti mahdollista nauraa.

 

- Ambulanssipojat eivät tykkää jos naurat heidän liimatessa otsaasi.

 

- Pyörällä on mahdollista ajaa suoraan puuta päin ja kaatua ilman, että tekee edes kipeää.

 

-  Täydellisen pyöreä mustelma keskellä vasenta pakaraa näyttää oikeastaan aika hauskalta.

 

- Aurinko on jo todella lämmin

 

- Klo 20.30 on vielä valoisaa

 

- Elämä on myös hauskaa silloin, kun karjaiset keskellä katua "PERKELE!" ja viskaat juuri hajonneen fillarisi kaaressa kaakkoon.

 

- Ratikat nimittäin kulkee ja massia löytyy (Aprillia!)

 

- On itseasiassa aika coolia näyttää Harry Potterilta.

 

 

- Niin kauan kuin osaa hymyillä ja nauraa itselleen elämä on oikeesti ihan hauska juttu.

 

Rakkaudella,

2000- luvun supersankari.