Mutta kai sitä on mahdollista olla vapaa? Entä jos hyväksyisi sen, että mieli ei lakkaa juoksemasta.
Antaisi mielen juosta. Juoksisi mielen mukana. Oman mielen, ei muiden.
Hyväksyisi myös sen, että ikävä on mukana matkassa sijainnistasi huolimatta. Ei ole sellaista kolkkaa maailmassa, missä sinun ei olisi mitään tai ketään ikävä. Olit sitten kotisohvalla tai kotimaasi ulkopuolella. Entä jos lopettaisi pakenemasta ikävää?
Helpommin varmaan suunniteltu, kuin toteutettu. Mistä tiedän, mikä on mun omaa järjen juoksuani ja mikä tulee taas ulkoa päin?
Niin. Jos toimintani tekee mut onnettomaksi uskon, että motiivi toimintaani tulee jostain muualta, kuin minusta. Joskus motiivia on toki lähes pakko hakea lopputuloksesta. Tärkeintä kuitenkin varmaan, ettei lopputulokseen tähtää miellyttääkseen jotain ulkopuolista örkkiä.
Elämän vaiheet, joissa olen vain kellunut ja odotellut parempaa huomista, ovat olleet ihan perseestä. Ne on olleet niitä aikoja, kun olen miettinyt että pitäisi kyllä tehdä jotain jännää. Mutta kun.. Mitä? Mutta kun en ole tehnyt.
Onni on ollut läsnä niinä hetkinä, kun en ole jossitellut. Niinä hetkinä kun olen ollut spontaani ja tehnyt päätöksiä intuition varassa. Itsenäisesti. Esimerkiksi päätökseni lähteä Sveitsiin, tai tempaisuni lähteä Amsterdamiin. Tai ihan vain se, kun eilen päätin leikkiä Usain Boltia ja juosta lopputulosta etukäteen punnitsematta.
Tänään olen vain miettinyt sitä, kuinka paljon mahdollisuuksia täällä polkujen varsilla on. Heittämällä suohon yhden tekosyyn tai turhan käsityksen, avaan itselleni lukemattomia uusia reittejä joita vaeltaa. Kuinka rakastettava ajatus. Ja kuinka mahdollinen.
Nuuskuti nuuskuti. Utelias nenä.
Kaikki kuvat: We<3it.com
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti