Onni on olla Ryssyn Janina

"Äiti, muutan Hatanpäälle."

"Joo, kyllä ylihuomenna piti muuttaa, mutta en mä muutakkaan sinne Hatanpäälle. Mä muutan Rautatienkadulle. Ei teidän tarviikkaan vielä tänä viikonloppuna tulla."

"Äiti, muutan varmaan elokuussa Helsinkiin."

"Äiti, mä lähden elokuussa Amsterdamiin 11 kuukaudeksi."

"Äiti, Mä jään tänne Amsterdamiin opiskelemaan mediaa."

"Äiti, mä muutan takas Suomeen. Haen opiskelemaan Suomen kieltä."

Oon hajoillut pitkin päivää mielikuvalle isästä, joka syyskuussa roudaa naama kirsikkana mun Ikean 160cm leveää metallirunkosänkyä peräkärryyn. Sängyn osia riuhtoessaan se tuijottaa tyhjyyteen, huokaisee puoliksi kyllästyneesti, puoliksi huvittuneesti

"Ja taas mennään...".

Tajusin, että mä olen muuttanut viimeisten kolmen vuoden aikana vaatimattomat viisi kertaa. Yleensä, kun ensimmäiset hikikarpalot ovat pulpahtaneet rakkaan isäni otsalle, on tuo kuuluisa, syvä ja raskas huokaisu pyyhkäissyt pihapiirin mummot kumoon.

Oon tosi vaatimaton, helppo ja etenkin lompakolle ystävällinen tytär. Tosi balanssissa, eikä mielikään vaihdu originaalista päätöksestä kovinkaan montaa kertaa.

Ja kun tuuliviiri heilahtaa, mitä sanoo äitini?

"Tee kuule mitä lystäät. Jos sä olet onnellinen, niin mekin ollaan onnellisia."

Wanna be adapteri

Oletko huomannut, että suunnitelmat menevät pieleen yleensä juuri sillon, kun olet suunnitellut esimerkiksi tulevan päiväsi hyvin tarkkaan. Täysin suunnittelematon päivä saattaa taas hipoa lähes täydellisyyttä, sillä ei oikeastaan ole mitään mikä voisi edes mennä pieleen. Ylläri. Mä olen huomannut, että ei sillä oikeastaan ole edes mitään väliä meneekö pieleen joku "iso" suunnitelma vai pieni suunnitelma. Yhtä paljon se yleensä vituttaa. Koska kun jotain menee pieleen, on se ihan ympäristönkin puolesta hyväksyttyä olla vähän kärttyinen.

Miten sitä ihminen yleensäkin reagoi jos esimerkiksi bussi tai juna on myöhässä? Kiroaa sitä vähintään omassa päässään ja mitä yleisemmin valittaa siitä kaikille.

Veeärrä saatana.

Tiistaina mä jouduin odottamattomasti perumaan tapaamisen mun ystävän kanssa, jotta lasten vanhemmat pääsisi työrientoihinsa. Anteeksi pyydeltiin ja selväksi tehtiin, että mun auttavan käden ojentamista arvostettiin. Silti ärsytti niin hitosti, enkä kyllä edes yrittänyt piilotella närkästymistäni. Ei sen tapaamisen peruminen edes ollut mikään iso juttu, mutta tälläisenä periaatteen naisena otti nuppiin se, että minä olin se osapuoli joka joutui tapaamisen perumaan sen takia, että se oli vähemmän tärkeä kuin työkiireet. Vaikka olisin itse ollut todellakin ystäväni piristysruiskeen tarpeessa alkuviikon ikävä settien jälkimainingeissa.

Sama kävi tänään aurinkoisena kauniina aamuna, kun tehtiin havainto, että pikku Puck oli kipeä, eikä täten menisi kouluun. Hyvästi pääsykokeisiin lukeminen, hyvästi ihana pitkä kävelylenkki auringossa, hyvästi kirjoitusrauha, hyvästi treffit jälleen kerran samaisen ystävän kanssa. Olin varmaan ensimmäistä kertaa koko Amsterdam reissuni aikana lähes aikatauluttanut päiväni, jotta saisin kaikki fiksut asiat hoidettua. Minusta riippumattomat tekijät koettelivat kuitenkin taas mieltäni. Vein vanhemman tytön kouluun ja hoin matkalla puoli ääneen "vittu, vittu, vittu, vittu.. Ei se edes varmaan ole oikeasti kipeä..".

Tulin takaisin sisään ja kävelin Puckin huoneen ovelle. Siellä tönötti Puckin laudoista rakennettu majaa muistuttava, valkoinen korkea sänky. Sängyssä oli vaaleanpunainen peittomytty, joka tutisi ja tärisi sen alta kuuluvien voihkaisujen ja nyyhkäisyjen tahdissa. Otsa helotti kuumana ja oksennus lensi. Mahtoi olla paha olo pikkuisella.

Teki mieli lyödä pää seinästä läpi. Minäkö olen kutsunut aina itseäni joustavaksi ihmiseksi? Anteeksi kaikki minut palkanneet työnantajat, olen valehtelija. En minä mitään osaa joustaa. Olen vain aina halunnut olla se joustava tyyppi. Olen halunnut niin kovasti olla se joustava tyyppi, että olen jopa uskonut olevani. Tämän todistaa se, että kun omat "suunnitelmani" eivät ole parina päivänä menneet niinkuin halusin, olen valmis heittämään onneni kaivoon, olemaan mököttäjä ja hokemaan vittu saatanaa mielessäni. Ei mikään ihme jos on välillä onneton ja surullinen fiilis, mikäli pääkopasta ei löydy tämän enempää liikkumavaraa.

Se että voin muuttaa paikasta toiseen ja asettua sinne asumaan ilman sen kummempia ongelmia, ei taida tehdä minusta vielä mitään mega-adapteria. Ei myöskään se, että ostan kaverille bisset baarissa, kun siltä on rahat loppu ja omatkin lähestulkoon loppu. Jotain elämän perusjuttuja kai nuo.

Asettelin itselleni viltin Puckin sängyn viereen. Roudasin viltille läppärin ja pääsykoekirjat. Avasin verhot ja päästin auringon sisään. Luin Suomen kielioppia ja välillä ponkaisin pystyyn pitelemään lapsen hiuksia ylhäällä, ettei ne dippaantuisi oksennukseen. Mikäpä tässäkään hetkessä on loppupeleissä huonosti? Mä saan lukea pääsykokeisiini ja aurinkokin on. Huomenna luultavasti oksennan itse, mutta ompahan sekin sitten pois päiväjärjestyksestä. Kaiken lisäksi voin taas sanoa itselleni, että EI LIIAN TOSISSAAN. Vaikka naurankin itselleni usein jonkun todella nolon tilanteen keskellä, on nää myös niitä hetkiä, jolloin tulisi vähän naurahtaa. Naurahtaa elämälle.

Joka päivä voi oppia jotain uutta, jos vaan ajattelee. Joskus sitä huomaa, että ei itse tule edes sellaisia ihan perusjuttuja kelailtua juurikaan sen takia, että niitä pitää ihan niitä itsestäänselvyyksiä. Joku toteaa, että hei ajattele nyt muitakin. Saatat todeta, että no c'moon tottakai mä ajattelen muitakin. Mutta sitten loppu peleissä, kuinka moni oikeasti ajattelee?

Niin. Ei liian tosissaan. Me olemme vain maan matosia joiden elämä tapahtuu nyt.

Tässä oksennusämpärin vieressä.

Elämää ei sen enempää

Sunnuntaina kello 18.13 istuin junassa, Malmö Centralstationilla, nenä melkein kiinni ikkunassa, reppu sylissä. Oltiin juuri halattu pitkään ja kovasti, muiden junaan rynnijöiden töniessä meitä. Oltiin kerätty muutamia liikuttuneita ja myötätuntoisia katseita. Ikkunan toisella puolella hihitteli ystävä joka hihityksestään huolimatta näytti surulliselta ja vähän eksyneeltä. Se oli ystävä vuosien takaa, Jonka kanssa meillä oli ehkä huikein jälleennäkeminen ikinä. Tyyppi, joka ei edelleenkään yritä rajoittaa mua mitenkään. Vaikka menisin alasti makaamaan keskelle katua, se ei huutaisi, että mä olen ihan sekaisin, tai että tuu pois sieltä. Se vaan nauraisi ratketakseen hänelle ominaista huutonaurua.

 

Ikkunan vasemmassa laidassa näin rullaportaiden alapuolelle kerääntyneen ihmisjoukon. Niillä oli jotkut naurettavat tötteröhatut päässä ja ne näyttivät tosi idiooteilta. Osoitin niitä ja hajottiin molemmat nauruun. Kesken kaiken lystin juna lähti liikkeelle. Ystäväni juoksi junan vieressä tosi dramaattisesti ja mä nauroin. Niin taisi nauraa vähän kaikki muutkin vaunussa istujat. Lopulta junan vauhti kävi liian kovaksi ja kadotin ystäväni näkökentästä. Naurun seasta mun mielen valtasi samantien varmasti yksi maailman ristiriitaisimmista tunteista. Todella tuskainen tunne. Sellainen tunne joka valtaa mielen ja koko kehon. Tuntuu kuin joku painaisi rinnasta niin kovaa, että joutuu haukomaan henkeä. Tunne joka muuttaa olomuotoaan jatkuvasti ja seuraa joka paikkaan. Lentokentällä lähtöportilla istuessani oloni oli jo lähes epätodellinen. Tunnin päästä olisin yhtäkkiä kaukana poissa. Kaukana mutta kuitenkin ärsyttävän lähellä. Lentokoneessa turvavyötä lukitessani näytin varmasti siltä, kuin joku läheinen olisi juuri kuollut.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä näin ensin unta että olin Malmössä Minjan luona. Sen jälkeen uni vaihtui ja olin yhtäkkiä Veikkolassa, ja meidän pihalla mulla oli oma hevonen. Se oli tosi ihana uni, sillä en edes unessa tiennyt näkeväni unta. Toisin kuin yleensä. Aamulla herätyskello herätti mut Amsterdamiin. Ei ollut Minjaa, eikä ollut hevosta. Pienestä katon rajassa olevasta ikkunastani näin, että satoi. Torkutin viiden minuutin torkulla pari kertaa ja toivoin herääväni seuraavan kerran Malmösta, tai vaikka Veikkolasta. Tai Tampereelta. Jostain, missä olisi joku, joka heittäytyisi mukaan mun sekoiluihin. Amsterdamissa mä silti olin. Alkoi itkettää ja oksettaa.

Heitin lapset kouluun ja dyykkasin takaisin petiin. Torkuin puoleen päivään saakka, enkä välittänyt vittuakaan siitä, että olisi hommia tehtävänä. Iltapäivällä cappucinoa siemaillessani mietin taas sitä, kuinka hassua se on, että ystäviä vaan asuu joka puolella ympäriinsä ämpäriinsä ripoteltuina. Tulen aina ikävöimään jotain. Kai se on sitä, mikä ajaa välillä hulluksi. Kai se on sitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoisen.

Se on niin vahva tunne, että se jotenkin voimauttaa. Se, että kykenen kaipaamaan jotain ihmistä näin kovasti, on hienoa ja muistuttaa siitä, että en ole yksin. Vaikkakin samaan aikaan se puristaa rintakehää ja vuotaa ulos kyynelvirtoina ja epätoivoisina äännähdyksinä. Se on tunne, jota en pääse pakoon, vaikka kävelisin kuinka monta kertaa keittiötä ähisten ympäri. Voin aina tietenkin yrittää tuudittautua ajatukseen siitä, että kyllä me parin kuukauden päästä ollaan taas yhdessä, mutta se ei auta. Tämä tunne on vahvasti tässä hetkessä läsnä ja tulevaisuuden maalailu on vain rypäs mielikuvia vailla todellisuutta.

Mutta tiedän, että se hellittää. Ja kun se hellittää, tiedän olevani taas hitusen vahvempi kuin eilen, vaikka tuskin koskaan opin käsittelemään tätä fiilistä millään vippaskonstilla.

Se on täynnä surua, haikeutta, elämää ja toivoa. Ja se saattaa helpottaa jo huomenna.

Muistakaa antaa sen tulla, jos on tullakseen. Se on hieno. Ja se on vain elämää se.

Ikävä.

I believe i can fly

Puck totesi tänään, että Janinalla on pienet tissit. Melkein tuuppasin kanaaliin.

Alla oleva kuva kuvastaa tämän viikon fiiliksiä sekä sitä, että huomenna minä liitelen Minjan luo Malmöön. Uskon että ollaan yhtä vajukkeja kuin 16 vuotiainakin, joten odotan seuraavien kolmen päivän olevan kohtuullisen vajaita päiviä. Oon niiiiiiiiiiin intona!

En oo tällä viikolla tehnyt mitään muuta, kuin pomppinut trampoliinilla ja yrittänyt skeitata huonolla menestyksellä, mutta silti tää viikko on ollut mahtava.

Nyt meikä lähtee unimaailman kautta viikonlopun viettoon.

Käyttäytykää ihmisiksi vaikka mun puolesta. Hyvää viikonloppua, kiitos ja näkemiin.

Löysin itseni

"Eskapismi eli todellisuuspakoisuus tarkoittaa todellisuudesta pakenemista. Eskapistit usein tuntevat olevansa pettyneitä todellisen maailman arkipäivän stressiin ja pyrkivät "pakenemaan" sieltä mm. unien, päihteiden, taiteen, mietiskelyn, matkustelun ja/tai fantasioinnin kautta. Termiä eskapismi voidaan käyttää myös määritelmänä ihmisten toimenpiteistä masennuksen ja surullisuuden tunteiden lievittämisestä."

Oon Eskapisti. Kuulostaa paremmalta kuin urpo.

Epätosissaan

Jotkut kyseli tuon eilisen Mikä Mikä Maa jutun jälkeen, että oonko mä nyt sitten siinä pisteessä, jossa ihminen sekoaa. Nu en ole! Maailma on realisteja pullollaan, niin täytyyhän jonkun vähän fantasioida ja kehitellä hassuja ajatusleikkejä. Se on hauskaa. Kunhan ei ihan täysin tästä elämästä kuitenkaan irtaudu.

 

Tässä balanssiksi eiliselle epärealismille pala ihanaa, keväistä Amsterdamia. Se on kaupunki joka on oikeasti olemassa, vaikka välillä tuntuukin siltä, kuin asuisi satumaassa.

 

 

Uskaltaisitko yrittää noihin parkkeihin? Kanaalien pohjat on kuulema täynnä Smartteja. Ei oo vitsi!

Kun katsoo aurinkoon niin sokaistuu

Joku piirsi joskus maailmankartalle viivoja ja me ihmiset uskomme, että nuo viivat erottaa valtiot toisistaan. Tuolla asuu Venäläisiä ja täällä asuu Suomalaisia. Venäjällä saattaa olla vaarallista, toisin kuin meillä Suomessa, rajan toisella puolella. Me uskotaan että Swedut on kauniimpia, kuin Suomalaiset. Jenkeissä taas on huhujen mukaan vitun dorkia ihmisiä. Osa niistä ei edes tiedä missä on Suomi. Joku joskus luuli, että Suomi on Kanadan edustalla.

Jotkut puolestaan uskoo, että näiden kuvitteellisten rajojen takia kannattaa opetella käyttämään aseita ja tappamaan ihmisiä. Kun on raja, ihmisiä voidaan myös karkoittaa erilaisin perustein rajan toiselle puolelle. Jännittävää.

Suomessa Me uskotaan, että talvella jengi masentuu ja kesällä kaikki asiat on paremmin. Me uskotaan siihen, että Suomen ulkopuolella kaikki ihmiset ovat avoimia. Me uskotaan kotimaiseen naudanlihaan ja jotkut uskoo jopa kotimaiseen broileriin. Me väitellään siitä, kummalla elintarvikeketjulla on paremmat tarjoukset, S-ketjulla vai Keskolla. Ja Me ihan oikeasti uskotaan, että on olemassa käsite "Suomikännit".  Niin, Suomi. Onkohan koko Suomi vaan meidän mielessämme?




Koska rajat ovat vain kuviteltuja, voi niitä siirrellä mielensä mukaan. Esimerkiksi näin!

Näin yks yö unen, jossa ihmiset ei uskonut valtiot erottaviin rajoihin. Se oli hieno uni ja tahtoisin sinne uneen asumaan. Ei olis edes lätkän MM-kisoja. Toisaalta oliskohan sitten joku koko maailman laajunen yksilökiekkolaji? Granlund vetelisi yksikseen Ruutua pataan.

Ihminen on todellinen ja luo ihmeellisiä illuusioita. Ja uskoo niihin.

Vaikka kyllä kotimainen tomaatti maistuu oikeastikin paljon paremmalta, kuin Espanjalainen. Siitä ei ruveta väittelemään.

A J A T T E L E

"Pitäisi saada tämä makkara tästä mahan päältä pois.."

"Ei kolme ateriaa päivässä ole tarpeeksi. Sun täytyy syödä vähintään se neljä kertaa päivässä. Mieluiten viisi kertaa."

"Maitorahka on terveellistä, koska siinä on paljon proteiinia."

"Sain huonoimman mahdollisen arvosanan mun ekasta tentistä. Tuntuu kuin olisin pettänyt itseni ja kaikki muutkin."

"Eihän sitä nyt niin voi omalle ystävälle sanoa.."

Olen päättänyt, että palaan Suomeen elokuussa. Jos vain olen niin onnekas, että saan elää sinne elokuulle saakka. Kuulostipa traagiselta. Mutta niinhän se on, että ei sitä elokuuta ole vielä olemassa. Vaikka viime viikko oli jollain tasolla raskas, olen tällä hetkellä huojentunut ja onnellinen, että istuin sen koko viikon siellä omassa luolassani kulmat kurtussa. Olen viime marraskuusta saakka ollut 99% varma, että tämä on se paikka, jonne haluan jäädä opiskelemaan. Mitä sitten tapahtui? Muhun taisi iskeä joku salama, joka pisti mut ajattelemaan asiaa vähän lähempää. Aloin ajattelemaan itseäni ja suljin ympäriltäni kaikki mahdolliset ulkoiset tekijät, jotka saattaisivat vaikuttaa päätökseeni. En halunnut nähdä ketään. En halunnut vastailla mihinkään kysymyksiin tai pohtia mitään kenenkään kanssa. Päätös olisi tehtävä ja se olisi tehtävä yksin, sillä esimerkiksi Suomen koulutusjärjestelmä ei pahemmin anna varaa hetkessä elämiseen, toisin kuin esimerkiksi Hollannissa, jossa lähes kaikki halukkaat pääsevät kouluihin sisään ja opinto-ohjelmaan voi ilmottautua mukaan vielä pari päivää ennen sen alkua. Sen sijaan päätöksen tehtyäni voisin olla tässä hetkessä ja katsoa, mitä tapahtuu.

Tajusin eläneeni jo pitkään lähes täysin ulkoisten motiivien ohjailemana. Olen etsinyt onnea jatkuvasti jostain ympäriltäni, kaikkialta muualta, paitsi itsestäni. Ympärillä olevista ihmisistä, ympäristöstä ja Amsterdamin kaduilta. Olen ajatellut, että jos vain saisin olla täällä, Damissa, olisin onnellinen. Ainoa motiivini täällä opiskeluun olisi se, että saisin vain olla täällä. En usko, että tälläinen ympäristöstä haettu onnen tunne voi kantaa kovin pitkälle. Entä sitten, jos täällä asuvat ystäväni yhtäkkiä muuttaisi pois? Entä jos Amsterdamissa ei enää vuoden päästä järjestettäisikään näin mageita bileitä, mitä täällä tällä hetkellä on joka viikonloppu toisensa perään? Mun onni katoaisi niiden mukana. Ryhtyisin jahtaamaan uutta onnea. Ja sitä olenkin jo tehnyt ihan liian monta vuotta.

Olen tuottanut itselleni kohtuullisen paljon tuskaa, vain miettimällä huomista. Miettimällä tulevaa syksyä. Olen elänyt pelossa, että mitä jos palaankin Suomeen ja Suomi tekee minusta sen saman Tyranni-Janinan, joka olin ennen. Mutta mitä tekemistä Suomella on oman onnellisuuteni kanssa? Saatika sen kanssa, minkälainen ihminen olen? No, nyt olen tehnyt päätökseni. Mutta kuten sanottua, Elämä tapahtuu parhaillaan ja ihmisen mielikin muuttuu joka päivä. Annan tapahtua ja annan muuttua. Blokkaamalla mielihaluni, huijaan itseäni. En todellakaan usko siihen käsitykseen, että ihmismieli olisi vahva. Oman käsitykseni mukaan ihmismieli on todella taitava sotimaan itseään vastaan.

Eilen lähdin iltapäivästä lenkille, koska tunsin pakottavaa tarvetta lähteä lenkille. Tuntui siltä, kuin tukehtuisin, jos en lähtisi. Lenkin jälkeen päätin, että nyt kyllä mä jumalauta käyn lenkillä vähintään viisi kertaa viikossa, enkä vain silloin kun mieleni tekee. Tänään aamulla sitten seisoin tuossa eteisessä lenkkarit jalassa ja katselin ulos. Ei tehnyt mieli avata ovea. Havahduin noin varttitunnin päästä siihen, että seisoin siinä eteisessä puskemassa itseäni tekemään jotain, jonka motiivit eivät lähteneet musta itsestäni. En lähtenyt lenkille. Miksi mun olisi pakko lähteä lenkille, jos sen sijaan halusin istua alas juomaan kahvia ja kirjoittamaan? Kuka siitä kärsii, jos en lähde? Minä? En. Naapurit? Ei. Motiivini on tuo pieni makkara, joka koristaa vatsaani. Josta haluan päästä eroon. Haluan päästä siitä eroon, sillä olen määrittänyt sen jonkin asteen virheeksi omassa ulkoisessa olemuksessani. Kuinka kevyt olo mulla olisikaan, jos onnistuisin vielä tästä käsityksestä luopumaan? Olin lähdössä lenkille yhden pienen rasvamöntin takia. Tästä pienestä rasvamöntistä ei ole edes minulle mitään terveydellistä haittaa. Rakastan harrastaa liikuntaa, mutta en minä sitä nyt voi joka päivä rakastaa. Miksi pitäisi?

Olen päivä päivältä onnellisempi siitä, etten päättänyt lähteä lukion jälkeen yliopistoon opiskelemaan. Onneksi taistelin silloin omaa mieltäni vastaan ja lähdin Sveitsiin. Enkä todellakaan nyt sano, ettei kenenkään pitäisi opiskella, tai että olisit tehnyt jonkun virheen, jos olet sille tielle jo nuorena lähtenyt. Ei ei. Olen vain niin jumalattoman kiitollinen itselleni siitä, että lähdin tälle tielle mille lähdin. Opin tuntemaan itseni paremmin ja paremmin päivä päivältä ja nyt tiedän, että mikäli olisin syöksynyt päätä pahkaa opiskelemaan, olisin luultavasti tällä hetkellä täysin kaiken oppimieni teorioiden ja käsitysten vanki. Luultavasti toimisin aika suurelta osin näiden kaikkien käsitysten varjossa ja unohtaisin kokonaan, että asiat ovatkin todellisuudessa niin kuin minä itse ne näen. Nuorena sitä ottaa liikaa todesta ja uskoo kaiken maailman "faktoihin", joita päälle syljetään. Olisin ehkä vielä se sama naiivi sinisilmä. Nyt minulla on enää yksi sininen silmä.

Olen aina tykännyt käyttää omia aivojani, mutta vasta viime kuukausina mä olen todella tajunnut sen, että mitään tai ketään ei kannata sokeasti uskoa. Tämä oivallus tekee musta paljon vahvemman, mitä olen ennen ollut. Sitä on aina jotenkin kuvitellut, että tiedon ja teorioiden kyseenalaistaminen toisi elämään vain lisää tuskaa, mutta itseasiassa kyseenalaistamallahan avaan rajattomat määrät uusia ovia ja mahdollisuuksia. Sanoisin, että se on sitä vapautta se. Vapautta luoda omia käsityksiä ja teorioita.

"Mielipideasioista voi väitellä ja ne muut ovat sitten niitä faktoja."

Mutta onko faktatkaan faktoja, jos elämä tapahtuu jatkuvasti tässä ja nyt? Elämän juoksu muuttaa myös niitä tutkimustuloksia, joihin me usein nojaamme. Mikään ei ole pysyvää ja se on ihan sairaan siistiä.

Ota autopilotti pois päältä. Kyseenalaista ja ajattele.

Nauti.

Minun aurinko

Kuinka voikaan auringosta saada pieni ihminen iloa. Ei pelkästään sen valosta, vaan siitä lämmöstä. Voi jumantsuikkeli sentään. Jos olisin vampyyri, niin tänään olisin paljastunut kaikille. Taisin epä vampyyriydestäni huolimatta sädehtiä auringon valossa kuin Edward Cullen, tai ainakin siltä se tuntui. Meikä painanu nääs ilman takkia koko päivän menemään. Joskus kolmen aikaan arska käväs vähän pilven takana, jolloin vetäisin niskaan mun "nahkarotsin". Sitten vielä nappasin kainaloon paperia ja kynän, asensin arskabrillit otsalle, asetin töppöset polkimille ja lähdin matkaan, ilman määränpäätä tietenkin.

 

Matkahan on se tärkein, aina.

 

 

 

Tämä tsykkeli on kuulkaa kanssani monet sadat kilometrit jo taistellut. Rääkkäyksestäni hän on urheutensa ansiosta selvinnyt vain kahdella lääkärikäynnillä, eikä matkustaminen ole koskaan tylsää. Välillä polkimessa tuntuu jotain outoa värinää, välillä rutina kuuluu takaa, välillä edestä. Välillä jarrut lakkaa toimimasta, mutta vartin parkissa oltuaan jarrutkin mystisesti toimivat taas. Minä ja arseni kiitetään näistä lukemattomista retkistämme Ijburgin ja Amsterdamin keskustan välillä.

Karuin ja rumin saari, jonka olen eläessäni nähnyt. Sattumalta tietenkin tämän hetkinen kotini sijaitsee tällä kyseisellä universumin rumimmalla saarella. Tänään kuitenkin aurinko yritti tehdä siitä kauniin. Melkein onnistui, mutta ei aivan.

 

Muita luonnonilmiöstä sekaisin menneitä olentoja.

 

 

Luonnonilmiöstä flipannut kärpänen.

 

Ehkä ensimmäinen virallinen Damikuvani jonka sain näyttämään siltä, kuin oltaisiin Ruoholahdessa. Siispä se on nyt sitten epävirallinen. Tässä rannassa istuskelin ja nautiskelin reilut tovit rustaillen kaikenmoisia juttuja paperille, aina välillä hymyillen muille aurinkohulluille leveintä hymyä, joka minulta vain irtosi. Seuraavalla kerralla otan kyllä jonkun vähän edustavamman otoksen. Vaikka jostain söpöstä, vinosta Amsterdamilaistalosta. Voi Ruoholahti.

 

Tack och adjöö.

Maanantai se on toivoa täynnä

Maanantaisin Facebook täyttyy kaikista "voi vittu, se on maanantai" päivityksistä sekä sun muista "voi vittu voi vittu voi vittu maanantai" kuvista. Hassua. Itselle maanantai on lähes aina ollut päivä, jolloin alkaa uusi viikko. Uuden viikon alku taas tarkoittaa sitä, että ei ole hajuakaan siitä, mitä tuleva viikko tuo tullessaan. Se on jotenkin kauhean jännän mukavaista. Kaiken lisäksi täällä tulee usein viikonloppuisin rymyttyä ja rällättyä ties missä, niin mikäpä sen parempaa kuin startata uus viikko esimerkiksi aamulenkillä ja tuntea kuinka kaikki paheet valuu hien mukana pois. Ainakin kuvittelen aina niin. Voi olla, ettei niin oikeasti käy.

Normaali elämä taas 5 päivää, eläköön. Täällä paistaa aurinko ihan täysiä, eikä käy tuulen henkäyskään. Hyvin epänormaalia Hollannin ilmastolle. Kävin äsken pitämässä aurinkobileet puistossa ja parhaillaan nautin eloveena hiutaleista valmistettua gourmee mikropuuroani meidän terassilla. Tästä tulee ehkä todella hyvä viikko. Ainakin paljon parempi kuin mitä viime viikko oli.. Köhh.

Viime viikko oli näin kaunistelematta oikeasti aika kurja. Mulla ei ole tämän Amsterdam reissun aikana ollut vielä kertaakaan niin kurjaa fiilinkiä, mitä viime viikolla oli. Tuntui kuin koko kroppa olisi kärsinyt koti-ikävästä. Itketti, väsytti, mahaan sattui, mietitytti ja olin ehkä epäsosiaalisin ikinä. Koitin nimetä itselleni asioita joita ikävöin, mutta en edes onnistunut saamaan selville mitä mun oli oikeestaan ikävä. Sellainen kokonaisvaltainen haikeus ja kurjuus.

Maanantaina vielä yritin skarpata. Koitin epätoivoisesti täyttää mielen positiivisilla ajatuksilla, mutta tiistaina jo luovutin ja annoin itselleni luvan olla mököttäjä. Peruin kaikki sopimani tapaamiset kavereiden kanssa ja olin mörkö omassa kellariluolassani. Kulmat kurtussa miettimässä elämää, niinkuin se filosofi piisamirotta Muumilaaksossa. Eikä edes ollut varsinaisesti yksinäinen olo. Halusin vaan olla yksin ja mörkö. Mutta niin. Nuo kyseiset fiilikset kuuluu tähän ulkomailla asumiseen. En usko että niiltä voi täysin välttyä. Ja oon kuitenkin ilonen, että pääsin nyt viimein tuntemaan noita tunteita. Osaa taas ajatella tiettyjä juttuja vähän eri kulmista. Ja oivalsin myös täällä luolassani muutaman todella hienon asian, mutta ajatukset on sen verran vielä irtonaisia, etten ole saanut niitä sellaiseen tekstin muotoon aseteltua, että joku muukin saattaisi ne ymmärtää.

Tiedon lauantain pirskeistä saatuani tsygäilin tukka tanassa Claudian luo juomaan liian monta kuppia Albert Heijnin talviteetä.

Torstaina sain viestin mun ystävältä Claudialta. Viesti meni jotenkin niin, että hei Janina oot sitten lauantaina Paradison vieraslistalla. Siellä on Fritz Kalkbrenner soittamassa. Tässä kohtaa näin huoneen täyttyvän vihreistä pienistä miehistä, jotka kiskoivat edellä mainitut synkät fiilikseni minusta irti ja juoksivat ne mukanaan karkuun ihan täysiä. Transformaatio möröstä kohti reivaavaa elämänilo-Janinaa alkoi. Näiden fiilisten nostattamana päätin lähteä perjantaina ihan kuulkaa elokuviin. Olin ensimmäistä kertaa liikenteessä Suomiloman jälkeen. Kadulla ihmisten seassa taapertaessani säikähdin pari kertaa omaa peilikuvaani vaateliikkeiden ikkunoissa. Siellä näkyi ihminen. Sillä ihmishahmolla oli vähän jopa meikkiä naamassa ja pyjamahousut olivat vaihtuneet farkkuihin. Lärvikin oli saanut vähän loistoa takaisin. Hyvästi piisamirottamörkö!

 

Lauantaina oli Puckin 6v synttäribileet. Talo oli täynnä pieniä smurffeja ja ilmassa leijui katastrofin aineksia. Desibelit olivat lähes tärykalvot räjäyttävissä lukemissa ja muffinssejaan kuorruttavat humanoidit onnistuivat tietenkin saamaan kuorrutetta enemmän ympäristöönsä, kuin itse muffinsseihin. Eipä haitannut! Meikä alkoi olemaan tuossa vaiheessa jo niin reivaus fiiliksissä, että kului vallan siivillä tuo kolme tuntia.

No sitten se keikka.. Olen rehellinen sanoessani, etten tiedä haluanko enää ikinä mennä vieraslistan kautta mihinkään loppuunmyytyihin bileisiin. Oikeesti. Siinä tulee hieman sellainen mulkku olo, kun kävelet noin 200m pituisen jonon ohi kiilaten kaikkien eteen, tyyppien värjötellessä kylmässä vesisadetihkussa. En oo ehkä ikinä saanut niin murhaavia katseita keneltäkään. Koitin olla katsomatta keneenkään päin välttääkseni tunnontuskani, mutta ne katseet tunsi selässä ja takaraivossa. Sisällä noin 10min oltuamme joku iso porukka tuli kysymään multa että koska Fritz aloittaa soittamisen. Totesin vaan että sori, ei oo kyllä mitään hajua. Vastaus oli "Ai.. Etkö sä ookkaan Fritzin tyttöystävä?". Teki mieli pienissä nousuhmaoissa heittää, että joo kyllähän minä olen juuri se, mutta päätin välttää mahdollisen paikalliseen seiska päivää lehden sivuille päätymisen. Vitsivitsi.

Pirkot tohkeissaan ennen keikkaa. Italia ja Suomi.

 

Claudian kissatkin oli todella tohkeissaan.

Keikalla oli ihan mieletön tunnelma. Koko yleisö tuntui olevan yhtä onnellista porukkaa. Fiilisteltiin, vaihdettiin katseita ja hymyjä, vieressä joraaville tyypeille tarjoiltiin röökiä, välillä tuli oltua jonkun random tyypin olkapäillä hillumassa ja oli vaan kaikin puolin ihan mahtavaa. Kun DJ siinä puoli viiden aikaan poistui lavalta, mun teki mieli alkaa itkemään. Olisin jaksanut jorata vielä ainakin 3 tuntia. Vähintään. Oltiin Claudian kanssa vissiin viimeiset tyypit, jotka hätisteltiin klubilta roikkumasta. Kotimatkalla Claudia kaatui pyörällä raitiovaunukiskoon ja mä nauroin katketakseni. Olenpa kamala ystävä.

Eilinen meni kirjaimellisesti nukkuessa ja hymyillessä. Kotiin pyöräillessä ikävöimäni vapauden ja onnellisuuden tunne alkoi taas kipristelemään varpaissa ja korvan päissä. Minä, fillari ja Amsterdam.