"Äiti, muutan Hatanpäälle."
"Joo, kyllä ylihuomenna piti muuttaa, mutta en mä muutakkaan sinne Hatanpäälle. Mä muutan Rautatienkadulle. Ei teidän tarviikkaan vielä tänä viikonloppuna tulla."
"Äiti, muutan varmaan elokuussa Helsinkiin."
"Äiti, mä lähden elokuussa Amsterdamiin 11 kuukaudeksi."
"Äiti, Mä jään tänne Amsterdamiin opiskelemaan mediaa."
"Äiti, mä muutan takas Suomeen. Haen opiskelemaan Suomen kieltä."
Oon hajoillut pitkin päivää mielikuvalle isästä, joka syyskuussa roudaa naama kirsikkana mun Ikean 160cm leveää metallirunkosänkyä peräkärryyn. Sängyn osia riuhtoessaan se tuijottaa tyhjyyteen, huokaisee puoliksi kyllästyneesti, puoliksi huvittuneesti
"Ja taas mennään...".
Tajusin, että mä olen muuttanut viimeisten kolmen vuoden aikana vaatimattomat viisi kertaa. Yleensä, kun ensimmäiset hikikarpalot ovat pulpahtaneet rakkaan isäni otsalle, on tuo kuuluisa, syvä ja raskas huokaisu pyyhkäissyt pihapiirin mummot kumoon.
Oon tosi vaatimaton, helppo ja etenkin lompakolle ystävällinen tytär. Tosi balanssissa, eikä mielikään vaihdu originaalista päätöksestä kovinkaan montaa kertaa.
Ja kun tuuliviiri heilahtaa, mitä sanoo äitini?
"Tee kuule mitä lystäät. Jos sä olet onnellinen, niin mekin ollaan onnellisia."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti