Elämää ei sen enempää

Sunnuntaina kello 18.13 istuin junassa, Malmö Centralstationilla, nenä melkein kiinni ikkunassa, reppu sylissä. Oltiin juuri halattu pitkään ja kovasti, muiden junaan rynnijöiden töniessä meitä. Oltiin kerätty muutamia liikuttuneita ja myötätuntoisia katseita. Ikkunan toisella puolella hihitteli ystävä joka hihityksestään huolimatta näytti surulliselta ja vähän eksyneeltä. Se oli ystävä vuosien takaa, Jonka kanssa meillä oli ehkä huikein jälleennäkeminen ikinä. Tyyppi, joka ei edelleenkään yritä rajoittaa mua mitenkään. Vaikka menisin alasti makaamaan keskelle katua, se ei huutaisi, että mä olen ihan sekaisin, tai että tuu pois sieltä. Se vaan nauraisi ratketakseen hänelle ominaista huutonaurua.

 

Ikkunan vasemmassa laidassa näin rullaportaiden alapuolelle kerääntyneen ihmisjoukon. Niillä oli jotkut naurettavat tötteröhatut päässä ja ne näyttivät tosi idiooteilta. Osoitin niitä ja hajottiin molemmat nauruun. Kesken kaiken lystin juna lähti liikkeelle. Ystäväni juoksi junan vieressä tosi dramaattisesti ja mä nauroin. Niin taisi nauraa vähän kaikki muutkin vaunussa istujat. Lopulta junan vauhti kävi liian kovaksi ja kadotin ystäväni näkökentästä. Naurun seasta mun mielen valtasi samantien varmasti yksi maailman ristiriitaisimmista tunteista. Todella tuskainen tunne. Sellainen tunne joka valtaa mielen ja koko kehon. Tuntuu kuin joku painaisi rinnasta niin kovaa, että joutuu haukomaan henkeä. Tunne joka muuttaa olomuotoaan jatkuvasti ja seuraa joka paikkaan. Lentokentällä lähtöportilla istuessani oloni oli jo lähes epätodellinen. Tunnin päästä olisin yhtäkkiä kaukana poissa. Kaukana mutta kuitenkin ärsyttävän lähellä. Lentokoneessa turvavyötä lukitessani näytin varmasti siltä, kuin joku läheinen olisi juuri kuollut.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä näin ensin unta että olin Malmössä Minjan luona. Sen jälkeen uni vaihtui ja olin yhtäkkiä Veikkolassa, ja meidän pihalla mulla oli oma hevonen. Se oli tosi ihana uni, sillä en edes unessa tiennyt näkeväni unta. Toisin kuin yleensä. Aamulla herätyskello herätti mut Amsterdamiin. Ei ollut Minjaa, eikä ollut hevosta. Pienestä katon rajassa olevasta ikkunastani näin, että satoi. Torkutin viiden minuutin torkulla pari kertaa ja toivoin herääväni seuraavan kerran Malmösta, tai vaikka Veikkolasta. Tai Tampereelta. Jostain, missä olisi joku, joka heittäytyisi mukaan mun sekoiluihin. Amsterdamissa mä silti olin. Alkoi itkettää ja oksettaa.

Heitin lapset kouluun ja dyykkasin takaisin petiin. Torkuin puoleen päivään saakka, enkä välittänyt vittuakaan siitä, että olisi hommia tehtävänä. Iltapäivällä cappucinoa siemaillessani mietin taas sitä, kuinka hassua se on, että ystäviä vaan asuu joka puolella ympäriinsä ämpäriinsä ripoteltuina. Tulen aina ikävöimään jotain. Kai se on sitä, mikä ajaa välillä hulluksi. Kai se on sitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoisen.

Se on niin vahva tunne, että se jotenkin voimauttaa. Se, että kykenen kaipaamaan jotain ihmistä näin kovasti, on hienoa ja muistuttaa siitä, että en ole yksin. Vaikkakin samaan aikaan se puristaa rintakehää ja vuotaa ulos kyynelvirtoina ja epätoivoisina äännähdyksinä. Se on tunne, jota en pääse pakoon, vaikka kävelisin kuinka monta kertaa keittiötä ähisten ympäri. Voin aina tietenkin yrittää tuudittautua ajatukseen siitä, että kyllä me parin kuukauden päästä ollaan taas yhdessä, mutta se ei auta. Tämä tunne on vahvasti tässä hetkessä läsnä ja tulevaisuuden maalailu on vain rypäs mielikuvia vailla todellisuutta.

Mutta tiedän, että se hellittää. Ja kun se hellittää, tiedän olevani taas hitusen vahvempi kuin eilen, vaikka tuskin koskaan opin käsittelemään tätä fiilistä millään vippaskonstilla.

Se on täynnä surua, haikeutta, elämää ja toivoa. Ja se saattaa helpottaa jo huomenna.

Muistakaa antaa sen tulla, jos on tullakseen. Se on hieno. Ja se on vain elämää se.

Ikävä.