Bullshittiä

Minäkö hukassa. Nu en! Hetkellisesti flunssan selättämänä sängyssä kyllä, mutta huomenna kelasin tolla taas jaloillani. Nyt on kateltu ihan tarpeeks mörköjä ja hämähäkinseittejä katossa. Tulee nääs tänään lauma Ryssyjä tänne mun luo. Kuinka kiwwaa. Meidän kuusi vuotias käski mun syödä paljon manteleita, jotta parantuisin. En oo syönyt manteleita, enkä kyllä parantunutkaan. Tänään kävin suihkussa joka oli aika extremeä. Syke on vielä parinkin tunnin jälkeen maximissa ja kieli roikkuu poskella. Mistäköhän muuten johtuu, että kipeänä nukkuessa aina kuolaa hulluna? Hyi.

Mulla on muuten kaikki hyvin, ellei todella hyvin. Pari viikkoa sitten mulle iski pieni kriisi oman elämänlaatuni suhteen ja kelailin paljon juttuja. Taas, heheh. Osa jutuista oli tietenkin sellasta turhaa jahkailua, mutta turhan jahkailun seurauksena tapahtui kuitenkin jonkin asteista toiminnan harjoittamistakin. Päätin, että nyt loppui se turha rymyäminen ja hyöriminen. Saatoin siinä ohessa jättää pari energiaani kuluttavaa ihmistäkin niin sanotusti toimintakenttäni ulkopuolelle. Mitä sitten tapahtui? Aloin taas käymään salilla, mutta sekään ei ihan riittänyt. Kaipasin jotain. Ostin skeittilaudan. Ostettuani skeittilaudan olen ylittänyt itseni joka kerta sen päälle hypätessäni ja tavannut siinä ohessa muutaman todella hyvän tyypinkin. Semmosia tyyppejä joiden yllä leijuu positiivista energiaa ja joilta oon saanu inspiraatiota ihan perus olemiseen, kuin siihen itseni puskemiseenkin. En osaa tehdä tuolla nelipyöräisellä juuri mitään. Rullaillessani sen kanssa pitkin skeittihallia näytän peilikuvan mukaan kömpelöltä porolta, jolle on asennettu pienet pyörät alle, mutta se on antanut mulle todella paljon iloa ja onnistumisen suuria fiiliksiä. Ja mustelmia.

Mitäs muuta? No tiistaina koitin imuroida mun huoneen, mutta puolessa välissä imuri hajosi. Tänään mua myös muistutettiin siitä, että mulla on ammatti. Suoritin tutkinnon vuosi sitten ja sain tänään todistuksen postissa. Aika siistiä. En ookkaan täysin syrjäytyny yhteiskunnan oravanpyörästä. Meitsi on myyjä. Kuinka hieno nimike. Myyn sieluni. Tai sun faijas. Cheers!

Tähän kohtaan yritin ladata kuvaa kuuluisasta todistuksestani, mutta jostain syystä latauksen puolessa välissä lataus alkoi suuntautua taaksepäin.

Ei sitten oikeestaan muuta.

Life is hyvää ja valosaa. Paitsi täällä puoliksi imuroidussa kellarissa, hikisten lakanoiden välissä. Tiedän kuitenkin, että huomenna pääsen tuonne kaatosateeseen taivaltamaan. Ensin täytyy kuitenkin taivaltaa räkäliinoilla peitetyn lattian läpi.

Doing what you like is freedom.

Mitä tekisit tällä hetkellä, jos päästäisit irti kaikista itsellesi luomista odotuksista? Teetkö tällä hetkellä asioita, joista nautit?

Itsestäni tuntuu, etten aina ole ihan rehellinen itselleni.

<3: Janppa

Kun kliseiset hokemat käyvät toteen.

Minä olen täysin sanaton. Silti yritän. Ennen ne olivat kliseitä, mutta koettueni nämä tunteet henkilökohtaisesti tajusin, ettei ne mitään kliseitä ole.

 

 

Loppuja on niin monta, kuin alkujakin.

 

Hymyilyttää ja sisällä leijuu lämmintä ilmaa. Semmoista ilmaa, joka antaa voimaa. Samaan aikaan peilistä katsoo takaisin märät silmät. Elämä ja ihmiset on vaan niin upeita.

 

Samanlaiset arvot ja ajatusmaailma. Ne on ne tekijät, jotka tuo tietyn henkilön aina uudestaan ja uudestaan sun luokse.

 

 

Sitten on aika taas tulla ja mennä uudestaan.

 

Mutta kyllä sen läsnäolon tuntee. Kun joku ajattelee.

 

Se, kun henkilökemiat täydentävät täydellisesti toisiaan, on niin upeeta, ettei oo sanoja sitä kuvailemaan. Ryhmädynamiikka. Mulla ei ole aikaisemmin ollut hajuakaan mitä se on. Nyt tiedän, mitä se on.

 

Sitä tunnetta ei välttämättä pääse kokemaan ikinä. Mä koin ja uskon, että se on ainutkertaista. Mun lyhyen elämäni aikana tähän saakka koetuista tunteista se on epäröimättä hienoin ja vahvin.

Suurin osa ihmisistä on hyviä tyyppejä, mutta kuinka monta sellaista tyyppiä sun elämässä on, joilta saat energiaa? Ihmisiä, jotka antaa sulle enemmän, kuin voisit ikinä toivoa. Sellasia tyyppejä, joiden läsnäolon tunnet, vaikka välillänne olisi tuhansia kilometrejä. Niitä ei ole montaa. Ole onnellinen, jos sulla on yksi. Se voi olla tyyppi, jonka tapasit päiväkodissa, tai se voi olla tyyppi, joka kävelee sua huomenna kadulla vastaan ja kysyy missä on lähin bussipysäkki.

Ne on niitä ihmisiä, joita tarvitset itsesi lisäksi. Huh. Rakkaus.

Rahkatkin viedään pesästä

Mä muistan kun Sveitsissä asuessani rakas kuomani Milla vaikeroi viimeisten kuukausien aikana siitä, että jos kuin vain saisi jo sen oman pesukoneen taas. En voinut silloin ymmärtää että miksi muija itkee Sveitsissä jonkun pesukoneen perään. Nyt mä oon tässä varmaan kaks kuukautta itkenyt oman jääkaapin perään. Miksi? Koska meidän taloudessa vallitsee vahva kollektiivinen ilmapiiri, johon elämänsä katkenneita naruja kannatteleva suomalainen reppana ei meinaa soveltua. Jos nää puhuis toisena kielenään suomea, olis "Sun kasa on mun kasa"- varmaan kova hokema tässä osoitteessa. Sen mä vielä sulatan, että kymmenen vuotias syö mun kananmunat, mutta kun mä yllätän kuus vuotiaan lusikoimassa hymyssä suin mun rahkoja kaikessa valkeudessaan naamaansa, hokien "llllekkerrrrr.. mmmm.. lekkerrrr!" mä oikeesti toivon, että jossain on työn alla "enemmän yksityisyyttä au paireille toukokuuhun 2013 mennessä"- hyväntekeväisyyshanke.

Miksi?

A) Mä haluun mun rahkat, eikä lapset oikeesti tykkää maitorahkasta. Ne vaan riistää mua.
B) Kuus vuotias noukkii mun lautaselta cashew pähkinät sillä aikaa kun mä käyn vessassa.
C) Kuus vuotias on piirtäny mun peilin kehykset täyteen barbapapoja.
D) En saa koskaan värittää värityskirjaa rauhassa ilman, että joku tulee sotkemaan.
E) Saan edelleen 8 kuukauden jälkeenkin kuulla kommenttia siitä, kuinka lemppari paitani näyttää pyjamalta.
F) Mä jaan mun snoopy sukatkin meidän kymmenen vuotiaan kanssa.

Nimimerkki säilytän kaurahiutaleita vaatekaapissani.

Ps. Milla i feel you now

Onni on ikävä

Viikonloppu on ollut ihanan rauhallinen ja varsinkin eilen semmonen tunne, jota kutsutaan nimellä onni, oli vahvasti läsnä koko päivän. Mitään erikoista ei tapahtunut, mutta mä vaan nautin joka hetkestä täysin siemauksin. Olin illan lasten kanssa ja mun ystäväinen tuli tänne mun kanssa hengailemaan. Meillä oli ihan huippu ilta ja naurettiin aivan paskana lasten pieru kakka jutuille. Mäki haluun olla lapsi! Tai siis mä oon lapsi, mutta sellanen ihan oikee lapsi.

Täällä mä oon oppinut erottamaan onnen tunteen sellasesta touhotus innosta. Tajusitko? Haha. Siis että sellanen hetkellinen onnen puuskaus saattaa tulla vaikka jonkun kivan häppeningin takia mahan pohjaan ja poskipäihin, mutta sellainen syvä onnen tunne on läsnä myös niinä hetkinä, kun en tee mitään. Eilen olin lähes koko päivän yksin omissa oloissani milloin missäkin. Puistossa, kaupassa, mun huoneessa, meidän terassilla tai ratikassa ja mun oli vaan hyvä olla. Täällä tulee oltua tosi paljon yksin, mikä on opettanut kyllä ihan hirveesti. En voi sanoa, että olisin täysin riippumaton muista ihmisistä vieläkään, enkä tiedä onko se edes mahdollista, mutta oon oppinut niin sanotusti arvostamaan omaa seuraa enemmän. Tosin en tiedä onko se ihan tervettä, että makaan omalla lattiallani nauraen itkuhuutonaurua jollekin omalle mielikuvalle, esimerkiksi David Hasselhoffista. Mutta.. Ei se taida olla ihan tuulesta temmattu se "onni lähtee sinusta itsestä" -sanonta. Mutta toki me laumaeläimiä ollaan. Ei siitä voi kiistellä.

Siitäpä mainio aasin silta tähän päivään, joka on taas ollut ihan vastakohta eiliselle hyvälle päivälle. Tai no ei nyt ihan vastakohta.. Vastakohta vois olla varmaan sellanen "Minäpä vetäisen nyt tästä pienet sievät Matti Nykäs perseet ja menen sängyn alle itkemään elämääni" -päivä. En mä ole edes itkenyt tänään, mutta mulla vaan ollut aivan JÄRKYTTÄVÄ ikävä mun ystäviä Suomessa. Tänne on jopa tänään tullut kesä ja lämpötila kohos parhaimmillaan +24 asteeseen, mutta musta vaan tuntuu, että toi lämpö ja aurinko on vaan pahentanut tätä mun ikävää. Aina kun menin ulos istumaan, sellanen haikeuden tunne vaan syveni ja alkoi suorastaan tuskastuttaa. Kerta toisensa jälkeen hilauduin takas mun kellarihuoneeseen ja koitin tehdä jotain tajunnan räjäyttävää.

Yhdessä vaiheessa mä istuin tässä lattialla hiljaa ja päivystin mahdollisia liikkeitä hämähäkeistä. Ne on vaan niin salakavalia, että ne osaa vaania mua valosan aikaan ja vipeltävät esille just sillon, kun mä oon lyömässä päätä tyynyyn. En kyllä tiedä että miksi mä aloin nyt kertomaan juttuja hämähäkeistä. Hämäkitkin tuppaa olemaan aika iso osa tätä mun arkea täällä. Kusipäät.

Mulla surraa ajatukset taas niin vikkelään, ettei tän tekstin vieminen pidemmälle varmaan kannata. Kunhan halusin vähän avautua. Kohta alan kirjottamaan tarinaa lentävistä kissoista ja kultakalanorsuista.

Mutta ah. Mä oon vaan joka päivä itselleni enemmän ja enemmän kiitollinen siitä, että sain viime heinäkuussa sen päähänpiston lähteä tänne. Nää paskat päivät on just niitä, jotka muuttaa tätä pääkoppaa parempaan suuntaan. Suurin oivallus tähän päivään mennessä on varmasti ollut se, että näitä paskoja fiiliksiä on ihan turha koittaa paeta. Ne täytyy vaan hyväksyä ja niiden kanssa on hyvä elellä. Voin aina koittaa piristää itseäni, mutta ei se paska fiilis sieltä pinnan alta lähde minnekään, ennen kuin aika on. Hieno elämä. Mutta ette ystäväiset uskokaan, kuinka kova ikävä mulla teitä on. Syräntä puristaa. :)

Blij

Ihanaa viikonloppua jokaiselle, joka tälle sivulle eksyy. Oon ilonen, että sinä eksyit.

 

Satoi tai paistoi. Oli lunta tai ei. Oli kylmä tai ei. 

 

Kaikki on hyvin.

 

 

Rakkaudella,
Hihhuli Janppa.

Torstain missio

Hei hei. Janppa se taas täällä aukoo päätänsä.

Tuossa aikani kuluksi lattialla makoillessani laadin itselleni pienen Torstai mission. Vietän muuten aika paljon aikaa lattialla? Niin siis sen mission piti olla alunperin vain pieni, mutta lopulta paisui kohtuu haastavan oloiseksi. Mutta haasteet on hauskoja. Eli siis huomenna..

En luo tyhjästä itselleni kiirettä minnekään.
Koitan saada mahdollisimman monen vastaan kulkijan hymyilemään.
Autan ympärilläni olevia tyyppejä mahdollisimman paljon.
En tee asioita jotka imevät musta energiaa.
En ajattele ihmisiä, jotka imevät musta energiaa.
Jos näen kauniin ihmisen sanon hänelle, että hän on kaunis.
Jos näen söpön kanin, sanon kanille, että sillä on siistit hampaat ja kiva turkki. Mistä ostit?
Hypin trampoliinilla.
En vaadi mitään enemmän.

Melkoisia juttuja. Meikä pistää kaikki likoon ja koitan tehdä omasta sekä kaikkien random tyyppien torstaista kivan.

Amsterdamiin on ens viikolla luvattu +18-+25 astetta. Joo holla bäk vaan, aurinko! JOU!

My journey never ends

En tiedä onko ympäristön paineesta tai omaan mieleen lukkiutuneista käsityksistä mahdollista koskaan päästä täysin eroon. Mitä jäisi jäljelle jos se olisi mahdollista? No vapaus.

 

Mutta kai sitä on mahdollista olla vapaa? Entä jos hyväksyisi sen, että mieli ei lakkaa juoksemasta.

Antaisi mielen juosta. Juoksisi mielen mukana. Oman mielen, ei muiden.

 

 

Hyväksyisi myös sen, että ikävä on mukana matkassa sijainnistasi huolimatta. Ei ole sellaista kolkkaa maailmassa, missä sinun ei olisi mitään tai ketään ikävä. Olit sitten kotisohvalla tai kotimaasi ulkopuolella. Entä jos lopettaisi pakenemasta ikävää?

 

 

 

Helpommin varmaan suunniteltu, kuin toteutettu. Mistä tiedän, mikä on mun omaa järjen juoksuani ja mikä tulee taas ulkoa päin?

 

 

Niin. Jos toimintani tekee mut onnettomaksi uskon, että motiivi toimintaani tulee jostain muualta, kuin minusta. Joskus motiivia on toki lähes pakko hakea lopputuloksesta. Tärkeintä kuitenkin varmaan, ettei lopputulokseen tähtää miellyttääkseen jotain ulkopuolista örkkiä.

 

 

Elämän vaiheet, joissa olen vain kellunut ja odotellut parempaa huomista, ovat olleet ihan perseestä. Ne on olleet niitä aikoja, kun olen miettinyt että pitäisi kyllä tehdä jotain jännää. Mutta kun.. Mitä? Mutta kun en ole tehnyt.

 

 

Onni on ollut läsnä niinä hetkinä, kun en ole jossitellut. Niinä hetkinä kun olen ollut spontaani ja tehnyt päätöksiä intuition varassa. Itsenäisesti. Esimerkiksi päätökseni lähteä Sveitsiin, tai tempaisuni lähteä Amsterdamiin. Tai ihan vain se, kun eilen päätin leikkiä Usain Boltia ja juosta lopputulosta etukäteen punnitsematta.

 

 

Tänään olen vain miettinyt sitä, kuinka paljon mahdollisuuksia täällä polkujen varsilla on. Heittämällä suohon yhden tekosyyn tai turhan käsityksen, avaan itselleni lukemattomia uusia reittejä joita vaeltaa. Kuinka rakastettava ajatus. Ja kuinka mahdollinen.

 

Nuuskuti nuuskuti. Utelias nenä.

 

Kaikki kuvat: We<3it.com

 

Oooo villivarsa mä ooooon

Ihana hentoinen, lämpöinen ja ystävällinen tuulenväre pakottaa silmät siristykseen. Edessäni aukeaa suuret läänit autiota heinikkoa, jota Ijburgilaiset kutsuvat puistoksi. Itselleni se on lähinnä karu autiomaa, mutta tykkään siitä silti. Lämpimät auringon säteet kutitteli mun hymystä irvessä olevaa lärviä, kun intervalli ajastin piippasi ja minä pinkaisin varovaiseen tunnustelevaan hölkkään. Tänään minä kokeilen. Onko jalka tallella? On. Vihlooko? Ei. Joko alkaa polttaa jalkapöytää? Ei. Tuntuuko hyvältä? Tuntuu. Miltä tuntuu? Vapaalta. Uskallanko vähän kiihdyttää? Hell yeah!

Vapaus. Huh. Jäätävä onnen tunne valtasi koko tämän tytön ja kirmailin pitkin kuivuudesta rahisevaa heinikkoa ajastimen antamien piipahdusten mukaan välillä iisimmin ja välillä niin hillittömästi kuin jaksoin. Olo oli kuin bambilla, vaikkakin uskon näyttäneeni lähinnä norsun vauvalta, joka ottaa elämänsä ensimmäisiä juoksuaskelia ja meinaa kaatua jokaiseen kanin kaivamaan multaiseen monttuun. Ja sellainen mä kai vähän olinkin. Ne oli mun ensimmäiset juoksuaskeleet aikoihin, vuosiin. En rehellisesti sanottuna muista koska olisin viimeksi juossut, jos ei lasketa esimerkiksi bussipysäkille hilpaisemista tai kävelylenkkieni aikana harppomiani muutamaa kömpelöä juoksuaskelta. Ihan oikeasti. En ainakaan kahdeksaan vuoteen. Se taitaa olla aika pitkä aika.

Kymmenen vuotta sitten istuin lasten klinikalla vastaanottohuoneessa kuuntelemassa kun lääkäri saneli magneettikuvien tuloksia. Vuoden päivät olivat vierähtäneet vaihtelevasti siedettävien ja sietämättömien jalkakipujen kanssa. Välillä pelkkä käveleminen pisteestä A pisteeseen B oli silkkaa tuskaa. Välillä olin ihan ok. Lääkäri alkoi puhumaan jotain lääkityksestä ja mahdollisista sivuvaikutuksista. Että lähdetään nyt aluksi kokeilemaan pelkästään tällä lääkkeellä ja otetaan myöhemmin mahdollisesti jotain biologisia rinnakkaislääkkeitä mukaan. Sitten se mainitsi jotain reumasta. Täh? Reuma? Mikä se on. Krooninen sauraus? Krooninen? Niin. Ymmärsin jo silloin, että krooninen tarkoittaa jotain pysyvää. 13- vuotiaalle urheiluhullulle Janinalle oltiin juuri kiertoteitse sanottu, että sinä tulet olemaan sairas ja liikuntarajoitteinen koko lopun elämääsi. Enkö saisi enää yleisurheilla? En. Itkin. Olen myös itkenyt monet kerrat sen jälkeen näiden kymmenen vuoden aikana.

Sen jälkeen en enää juossut. Paitsi lukiossa juoksin Cooperin testissä 2200 metriä, koska halusin vain haistattaa pitkät meidän liikunnan opettajalle, joka ei tuntunut ikinä antavan mulle armoa sairauteni takia. Ajatteli varmaan, että antaa teinin kapinoida, vaikka lääkäristä oltiin monet paperit hänen nenänsä alle kiikutettu. Ne oli tuskalliset 2200 metriä ja täysin ääliömäinen vetohan tuo nyt taisi olla. Minkäs teet. Samanlainen uhoaja mä olen tänäkin päivänä.

Tänään päätökseni juosta ei ollut mitään uhmaa. Olen suhteellisen sujut sairauden kanssa, joka nyt vain sattuu olemaan osa minua. Joku silti pakotti mut kokeilemaan. Ehkä se on tuo aurinko ja lämpö joka pisti heittäytymään villiksi. Kun intervalli ajastin piippasi loppumerkin 30 minuutin kohdalla, olin niin paskana sökönä poikki pinossa kasassa, kuin voi ihminen olla. Naama kirsikkana ja koko kroppaa tärisytti. Samaan aikaan mä kuitenkin hihittelin sellaista voittajan hihitystä ja teki mieli kiljua koko saarelle että "Näittekö urpot? Pyssy juos just kolkyt minaa, eikä muuten tuntunu missään! Suckers!" Jalkapöydässä ei tuntunut pienen pienintä kipua. Ei edes vihlontaa. Ei mitään.

Kotiin päin tepastellessani pohdin kiivaasti sitä, kuinka vahva oma mieli on. Kuinka oma mieli voikaan tehdä ihmisen sairaaksi. Toisaalta se on puhdas itsestään selvyys, mutta onko sittenkään. Onhan se fakta, että ihmisen mieli voi olla sairas, mutta miten se oikeasti vaikuttaakaan kehoon ja siihen miten elämäänsä elelee. En mä nyt mieleltäni sairas ole, mutta olen kymmenen vuotta elänyt uskossa, että olen sairas. Mulle on saneltu diagnoosi ja mulla on melko tuhti lääkitys päällä koko ajan. Tänään kyseenalaistin ensimmäistä kertaa sen, että tekeekö lääkityksen alla oleminen mut kroonisesti sairaaksi? Tiedän, että huomenna en välttämättä voi juosta ja tiedän myös sen, että en minä voi juosta joka päivä ilman, että koipeni kipeytyisi, En ole kuitenkaan lähes kymmeneen vuoteen tuntenut itseäni niin terveeksi kuin mitä tunsin tänään. Tuntuu kuin joku tuhannen kilon kiven järkäle olisi viskattu suohon mun harteilta. Mä ihan oikeasti juoksin kokonaiset 30 minuuttia. Jos tunnen itseni terveeksi, enkö mä voi sanoa että tällä hetkellä oon terve?

En ikinä olisi uskonut, että voisin saada 30 minuutin juoksulenkistä näin suuren ilon ja onnen tunteen.

Niin ällöttävän kliseeltä kuin se kuulostaakin, mutta huomenna et välttämättä voi enää juosta.

Nauti siis jokaisesta juoksuaskeleestasi.

Tänään meikä on jukovittuperkele terve. How fucking cool is that.

Niin ja hei, Life is good.

Mieli on villi

Tänään oli aamulla ensin sellainen fiilis, että voi paska. Tuolla paistaa aurinko. Painu vittuun aurinko!

Tästä ajatuksesta noin puolisen tuntia myöhemmin istuin aamupalapöydässä selvittelemässä Sampin tukkaa jonne oli kehkeytynyt sen luonteinen takku, että jouduttiin vaihteeksi leikkaamaan tytön kuontaloon megalomaaninen lovi. Ja taas se sanoi "Noh, tukka kasvaa nopeasti.". Ja niin oli meikän pahan päivän tuntemukset tipo tiessään. Sitten tunsinkin jo suurta rakkautta elämää ja "mun" ihania lapsia kohtaan. En vaan meinaa käsittää sitä, kuinka huippuja nulikoita ne on.

Iskin terassin pöydälle pääsykoekirjat ja istuin niiden ääreen paistattelemaan aurinkoa ja juomaan liian monta kuppia cappucinoa. Tiirailin siinä ankkoja ja aina välillä tiirailin muutaman minuutin ajan pääsykoekirjaa ihan kulissin ylläpidon vuoksi, jotta mun kunnollinen persoona ei huomaisi etten mä oikeesti mitään lue. Geminaatta häh? Jossain vaiheessa naapurin kissa tuli tapansa mukaan visiitille ja luikahti sisään. Jahtasin sitä varmaan kymmenen minuuttia kämppää ympäri. Sitten sain sen kiinni ja kuului vaimea "miu".

Nyt alkaa lähtemään jo lapasesta. Mulla ei ollut oikeesti mitään muuta asiaa, kuin että tän päivän monien tunteiden inspiroimana mä asensin tohon sivupalkkiin tuommosen kyselyn, mihin voi avautua ja ruksata kuulkaa vaikka monta vaihtoehtoa! Koska voi ihan hyvin samaan aikaan olla vaikkapa vittuuntunut ja nauraa vittumaista naurua.

Mun ei oikeasti pitänyt kirjoittaa mitään. Miks mä jatkan? Hermione Potter liekeissä. Liekehtivässä pikarissa. HAAHAAhihoo!

Tää ulkomailla asuminen on muuten tosi kummallinen juttu. Se aiheuttaa tosi usein tälläisen(kin) fiiliksen..

NONI MO.

Kohtele elämääsi niin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan

Mitä olen havainnut pääsiäisen aikana?

 

 

- Että mun silmät ei olekaan ihan vihreät.

 

- Että tässä alla olevassa kuvassa on vain murto-osa niistä sairaan huikeista tyypeistä, joihin olen täällä saanut tutustua.

 

- Koti-ikävä on vain tilapäinen häiriö, joka karkoitetaan pois hyvässä seurassa.

 

- Amsterdamissa bileet eivät yksinkertaisesti voi epäonnistua.

 

- Vaikka lyöt naamasi festarialueen ainoaan yksinäiseen betoniporsaaseen, bileet eivät ole siltikään aikeissa epäonnistua.

 

- Jos naamaan tulee haava, siitä tulee PALJON verta.

 

 - Ystävä, joka kantaa sinut reppuselässä ensiapuun uhraten omat vaatteensa yltä päältä vereesi, on hyvä tyyppi.

 

- Jos naamaan tulee haava, etkä näe verivyöryn alta edes eteesi, on silti mahdollista nauraa.

 

- Ambulanssipojat eivät tykkää jos naurat heidän liimatessa otsaasi.

 

- Pyörällä on mahdollista ajaa suoraan puuta päin ja kaatua ilman, että tekee edes kipeää.

 

-  Täydellisen pyöreä mustelma keskellä vasenta pakaraa näyttää oikeastaan aika hauskalta.

 

- Aurinko on jo todella lämmin

 

- Klo 20.30 on vielä valoisaa

 

- Elämä on myös hauskaa silloin, kun karjaiset keskellä katua "PERKELE!" ja viskaat juuri hajonneen fillarisi kaaressa kaakkoon.

 

- Ratikat nimittäin kulkee ja massia löytyy (Aprillia!)

 

- On itseasiassa aika coolia näyttää Harry Potterilta.

 

 

- Niin kauan kuin osaa hymyillä ja nauraa itselleen elämä on oikeesti ihan hauska juttu.

 

Rakkaudella,

2000- luvun supersankari. 

Onni on olla Ryssyn Janina

"Äiti, muutan Hatanpäälle."

"Joo, kyllä ylihuomenna piti muuttaa, mutta en mä muutakkaan sinne Hatanpäälle. Mä muutan Rautatienkadulle. Ei teidän tarviikkaan vielä tänä viikonloppuna tulla."

"Äiti, muutan varmaan elokuussa Helsinkiin."

"Äiti, mä lähden elokuussa Amsterdamiin 11 kuukaudeksi."

"Äiti, Mä jään tänne Amsterdamiin opiskelemaan mediaa."

"Äiti, mä muutan takas Suomeen. Haen opiskelemaan Suomen kieltä."

Oon hajoillut pitkin päivää mielikuvalle isästä, joka syyskuussa roudaa naama kirsikkana mun Ikean 160cm leveää metallirunkosänkyä peräkärryyn. Sängyn osia riuhtoessaan se tuijottaa tyhjyyteen, huokaisee puoliksi kyllästyneesti, puoliksi huvittuneesti

"Ja taas mennään...".

Tajusin, että mä olen muuttanut viimeisten kolmen vuoden aikana vaatimattomat viisi kertaa. Yleensä, kun ensimmäiset hikikarpalot ovat pulpahtaneet rakkaan isäni otsalle, on tuo kuuluisa, syvä ja raskas huokaisu pyyhkäissyt pihapiirin mummot kumoon.

Oon tosi vaatimaton, helppo ja etenkin lompakolle ystävällinen tytär. Tosi balanssissa, eikä mielikään vaihdu originaalista päätöksestä kovinkaan montaa kertaa.

Ja kun tuuliviiri heilahtaa, mitä sanoo äitini?

"Tee kuule mitä lystäät. Jos sä olet onnellinen, niin mekin ollaan onnellisia."

Wanna be adapteri

Oletko huomannut, että suunnitelmat menevät pieleen yleensä juuri sillon, kun olet suunnitellut esimerkiksi tulevan päiväsi hyvin tarkkaan. Täysin suunnittelematon päivä saattaa taas hipoa lähes täydellisyyttä, sillä ei oikeastaan ole mitään mikä voisi edes mennä pieleen. Ylläri. Mä olen huomannut, että ei sillä oikeastaan ole edes mitään väliä meneekö pieleen joku "iso" suunnitelma vai pieni suunnitelma. Yhtä paljon se yleensä vituttaa. Koska kun jotain menee pieleen, on se ihan ympäristönkin puolesta hyväksyttyä olla vähän kärttyinen.

Miten sitä ihminen yleensäkin reagoi jos esimerkiksi bussi tai juna on myöhässä? Kiroaa sitä vähintään omassa päässään ja mitä yleisemmin valittaa siitä kaikille.

Veeärrä saatana.

Tiistaina mä jouduin odottamattomasti perumaan tapaamisen mun ystävän kanssa, jotta lasten vanhemmat pääsisi työrientoihinsa. Anteeksi pyydeltiin ja selväksi tehtiin, että mun auttavan käden ojentamista arvostettiin. Silti ärsytti niin hitosti, enkä kyllä edes yrittänyt piilotella närkästymistäni. Ei sen tapaamisen peruminen edes ollut mikään iso juttu, mutta tälläisenä periaatteen naisena otti nuppiin se, että minä olin se osapuoli joka joutui tapaamisen perumaan sen takia, että se oli vähemmän tärkeä kuin työkiireet. Vaikka olisin itse ollut todellakin ystäväni piristysruiskeen tarpeessa alkuviikon ikävä settien jälkimainingeissa.

Sama kävi tänään aurinkoisena kauniina aamuna, kun tehtiin havainto, että pikku Puck oli kipeä, eikä täten menisi kouluun. Hyvästi pääsykokeisiin lukeminen, hyvästi ihana pitkä kävelylenkki auringossa, hyvästi kirjoitusrauha, hyvästi treffit jälleen kerran samaisen ystävän kanssa. Olin varmaan ensimmäistä kertaa koko Amsterdam reissuni aikana lähes aikatauluttanut päiväni, jotta saisin kaikki fiksut asiat hoidettua. Minusta riippumattomat tekijät koettelivat kuitenkin taas mieltäni. Vein vanhemman tytön kouluun ja hoin matkalla puoli ääneen "vittu, vittu, vittu, vittu.. Ei se edes varmaan ole oikeasti kipeä..".

Tulin takaisin sisään ja kävelin Puckin huoneen ovelle. Siellä tönötti Puckin laudoista rakennettu majaa muistuttava, valkoinen korkea sänky. Sängyssä oli vaaleanpunainen peittomytty, joka tutisi ja tärisi sen alta kuuluvien voihkaisujen ja nyyhkäisyjen tahdissa. Otsa helotti kuumana ja oksennus lensi. Mahtoi olla paha olo pikkuisella.

Teki mieli lyödä pää seinästä läpi. Minäkö olen kutsunut aina itseäni joustavaksi ihmiseksi? Anteeksi kaikki minut palkanneet työnantajat, olen valehtelija. En minä mitään osaa joustaa. Olen vain aina halunnut olla se joustava tyyppi. Olen halunnut niin kovasti olla se joustava tyyppi, että olen jopa uskonut olevani. Tämän todistaa se, että kun omat "suunnitelmani" eivät ole parina päivänä menneet niinkuin halusin, olen valmis heittämään onneni kaivoon, olemaan mököttäjä ja hokemaan vittu saatanaa mielessäni. Ei mikään ihme jos on välillä onneton ja surullinen fiilis, mikäli pääkopasta ei löydy tämän enempää liikkumavaraa.

Se että voin muuttaa paikasta toiseen ja asettua sinne asumaan ilman sen kummempia ongelmia, ei taida tehdä minusta vielä mitään mega-adapteria. Ei myöskään se, että ostan kaverille bisset baarissa, kun siltä on rahat loppu ja omatkin lähestulkoon loppu. Jotain elämän perusjuttuja kai nuo.

Asettelin itselleni viltin Puckin sängyn viereen. Roudasin viltille läppärin ja pääsykoekirjat. Avasin verhot ja päästin auringon sisään. Luin Suomen kielioppia ja välillä ponkaisin pystyyn pitelemään lapsen hiuksia ylhäällä, ettei ne dippaantuisi oksennukseen. Mikäpä tässäkään hetkessä on loppupeleissä huonosti? Mä saan lukea pääsykokeisiini ja aurinkokin on. Huomenna luultavasti oksennan itse, mutta ompahan sekin sitten pois päiväjärjestyksestä. Kaiken lisäksi voin taas sanoa itselleni, että EI LIIAN TOSISSAAN. Vaikka naurankin itselleni usein jonkun todella nolon tilanteen keskellä, on nää myös niitä hetkiä, jolloin tulisi vähän naurahtaa. Naurahtaa elämälle.

Joka päivä voi oppia jotain uutta, jos vaan ajattelee. Joskus sitä huomaa, että ei itse tule edes sellaisia ihan perusjuttuja kelailtua juurikaan sen takia, että niitä pitää ihan niitä itsestäänselvyyksiä. Joku toteaa, että hei ajattele nyt muitakin. Saatat todeta, että no c'moon tottakai mä ajattelen muitakin. Mutta sitten loppu peleissä, kuinka moni oikeasti ajattelee?

Niin. Ei liian tosissaan. Me olemme vain maan matosia joiden elämä tapahtuu nyt.

Tässä oksennusämpärin vieressä.

Elämää ei sen enempää

Sunnuntaina kello 18.13 istuin junassa, Malmö Centralstationilla, nenä melkein kiinni ikkunassa, reppu sylissä. Oltiin juuri halattu pitkään ja kovasti, muiden junaan rynnijöiden töniessä meitä. Oltiin kerätty muutamia liikuttuneita ja myötätuntoisia katseita. Ikkunan toisella puolella hihitteli ystävä joka hihityksestään huolimatta näytti surulliselta ja vähän eksyneeltä. Se oli ystävä vuosien takaa, Jonka kanssa meillä oli ehkä huikein jälleennäkeminen ikinä. Tyyppi, joka ei edelleenkään yritä rajoittaa mua mitenkään. Vaikka menisin alasti makaamaan keskelle katua, se ei huutaisi, että mä olen ihan sekaisin, tai että tuu pois sieltä. Se vaan nauraisi ratketakseen hänelle ominaista huutonaurua.

 

Ikkunan vasemmassa laidassa näin rullaportaiden alapuolelle kerääntyneen ihmisjoukon. Niillä oli jotkut naurettavat tötteröhatut päässä ja ne näyttivät tosi idiooteilta. Osoitin niitä ja hajottiin molemmat nauruun. Kesken kaiken lystin juna lähti liikkeelle. Ystäväni juoksi junan vieressä tosi dramaattisesti ja mä nauroin. Niin taisi nauraa vähän kaikki muutkin vaunussa istujat. Lopulta junan vauhti kävi liian kovaksi ja kadotin ystäväni näkökentästä. Naurun seasta mun mielen valtasi samantien varmasti yksi maailman ristiriitaisimmista tunteista. Todella tuskainen tunne. Sellainen tunne joka valtaa mielen ja koko kehon. Tuntuu kuin joku painaisi rinnasta niin kovaa, että joutuu haukomaan henkeä. Tunne joka muuttaa olomuotoaan jatkuvasti ja seuraa joka paikkaan. Lentokentällä lähtöportilla istuessani oloni oli jo lähes epätodellinen. Tunnin päästä olisin yhtäkkiä kaukana poissa. Kaukana mutta kuitenkin ärsyttävän lähellä. Lentokoneessa turvavyötä lukitessani näytin varmasti siltä, kuin joku läheinen olisi juuri kuollut.

Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä näin ensin unta että olin Malmössä Minjan luona. Sen jälkeen uni vaihtui ja olin yhtäkkiä Veikkolassa, ja meidän pihalla mulla oli oma hevonen. Se oli tosi ihana uni, sillä en edes unessa tiennyt näkeväni unta. Toisin kuin yleensä. Aamulla herätyskello herätti mut Amsterdamiin. Ei ollut Minjaa, eikä ollut hevosta. Pienestä katon rajassa olevasta ikkunastani näin, että satoi. Torkutin viiden minuutin torkulla pari kertaa ja toivoin herääväni seuraavan kerran Malmösta, tai vaikka Veikkolasta. Tai Tampereelta. Jostain, missä olisi joku, joka heittäytyisi mukaan mun sekoiluihin. Amsterdamissa mä silti olin. Alkoi itkettää ja oksettaa.

Heitin lapset kouluun ja dyykkasin takaisin petiin. Torkuin puoleen päivään saakka, enkä välittänyt vittuakaan siitä, että olisi hommia tehtävänä. Iltapäivällä cappucinoa siemaillessani mietin taas sitä, kuinka hassua se on, että ystäviä vaan asuu joka puolella ympäriinsä ämpäriinsä ripoteltuina. Tulen aina ikävöimään jotain. Kai se on sitä, mikä ajaa välillä hulluksi. Kai se on sitä, mikä tekee elämästä elämisen arvoisen.

Se on niin vahva tunne, että se jotenkin voimauttaa. Se, että kykenen kaipaamaan jotain ihmistä näin kovasti, on hienoa ja muistuttaa siitä, että en ole yksin. Vaikkakin samaan aikaan se puristaa rintakehää ja vuotaa ulos kyynelvirtoina ja epätoivoisina äännähdyksinä. Se on tunne, jota en pääse pakoon, vaikka kävelisin kuinka monta kertaa keittiötä ähisten ympäri. Voin aina tietenkin yrittää tuudittautua ajatukseen siitä, että kyllä me parin kuukauden päästä ollaan taas yhdessä, mutta se ei auta. Tämä tunne on vahvasti tässä hetkessä läsnä ja tulevaisuuden maalailu on vain rypäs mielikuvia vailla todellisuutta.

Mutta tiedän, että se hellittää. Ja kun se hellittää, tiedän olevani taas hitusen vahvempi kuin eilen, vaikka tuskin koskaan opin käsittelemään tätä fiilistä millään vippaskonstilla.

Se on täynnä surua, haikeutta, elämää ja toivoa. Ja se saattaa helpottaa jo huomenna.

Muistakaa antaa sen tulla, jos on tullakseen. Se on hieno. Ja se on vain elämää se.

Ikävä.

I believe i can fly

Puck totesi tänään, että Janinalla on pienet tissit. Melkein tuuppasin kanaaliin.

Alla oleva kuva kuvastaa tämän viikon fiiliksiä sekä sitä, että huomenna minä liitelen Minjan luo Malmöön. Uskon että ollaan yhtä vajukkeja kuin 16 vuotiainakin, joten odotan seuraavien kolmen päivän olevan kohtuullisen vajaita päiviä. Oon niiiiiiiiiiin intona!

En oo tällä viikolla tehnyt mitään muuta, kuin pomppinut trampoliinilla ja yrittänyt skeitata huonolla menestyksellä, mutta silti tää viikko on ollut mahtava.

Nyt meikä lähtee unimaailman kautta viikonlopun viettoon.

Käyttäytykää ihmisiksi vaikka mun puolesta. Hyvää viikonloppua, kiitos ja näkemiin.

Löysin itseni

"Eskapismi eli todellisuuspakoisuus tarkoittaa todellisuudesta pakenemista. Eskapistit usein tuntevat olevansa pettyneitä todellisen maailman arkipäivän stressiin ja pyrkivät "pakenemaan" sieltä mm. unien, päihteiden, taiteen, mietiskelyn, matkustelun ja/tai fantasioinnin kautta. Termiä eskapismi voidaan käyttää myös määritelmänä ihmisten toimenpiteistä masennuksen ja surullisuuden tunteiden lievittämisestä."

Oon Eskapisti. Kuulostaa paremmalta kuin urpo.

Epätosissaan

Jotkut kyseli tuon eilisen Mikä Mikä Maa jutun jälkeen, että oonko mä nyt sitten siinä pisteessä, jossa ihminen sekoaa. Nu en ole! Maailma on realisteja pullollaan, niin täytyyhän jonkun vähän fantasioida ja kehitellä hassuja ajatusleikkejä. Se on hauskaa. Kunhan ei ihan täysin tästä elämästä kuitenkaan irtaudu.

 

Tässä balanssiksi eiliselle epärealismille pala ihanaa, keväistä Amsterdamia. Se on kaupunki joka on oikeasti olemassa, vaikka välillä tuntuukin siltä, kuin asuisi satumaassa.

 

 

Uskaltaisitko yrittää noihin parkkeihin? Kanaalien pohjat on kuulema täynnä Smartteja. Ei oo vitsi!

Kun katsoo aurinkoon niin sokaistuu

Joku piirsi joskus maailmankartalle viivoja ja me ihmiset uskomme, että nuo viivat erottaa valtiot toisistaan. Tuolla asuu Venäläisiä ja täällä asuu Suomalaisia. Venäjällä saattaa olla vaarallista, toisin kuin meillä Suomessa, rajan toisella puolella. Me uskotaan että Swedut on kauniimpia, kuin Suomalaiset. Jenkeissä taas on huhujen mukaan vitun dorkia ihmisiä. Osa niistä ei edes tiedä missä on Suomi. Joku joskus luuli, että Suomi on Kanadan edustalla.

Jotkut puolestaan uskoo, että näiden kuvitteellisten rajojen takia kannattaa opetella käyttämään aseita ja tappamaan ihmisiä. Kun on raja, ihmisiä voidaan myös karkoittaa erilaisin perustein rajan toiselle puolelle. Jännittävää.

Suomessa Me uskotaan, että talvella jengi masentuu ja kesällä kaikki asiat on paremmin. Me uskotaan siihen, että Suomen ulkopuolella kaikki ihmiset ovat avoimia. Me uskotaan kotimaiseen naudanlihaan ja jotkut uskoo jopa kotimaiseen broileriin. Me väitellään siitä, kummalla elintarvikeketjulla on paremmat tarjoukset, S-ketjulla vai Keskolla. Ja Me ihan oikeasti uskotaan, että on olemassa käsite "Suomikännit".  Niin, Suomi. Onkohan koko Suomi vaan meidän mielessämme?




Koska rajat ovat vain kuviteltuja, voi niitä siirrellä mielensä mukaan. Esimerkiksi näin!

Näin yks yö unen, jossa ihmiset ei uskonut valtiot erottaviin rajoihin. Se oli hieno uni ja tahtoisin sinne uneen asumaan. Ei olis edes lätkän MM-kisoja. Toisaalta oliskohan sitten joku koko maailman laajunen yksilökiekkolaji? Granlund vetelisi yksikseen Ruutua pataan.

Ihminen on todellinen ja luo ihmeellisiä illuusioita. Ja uskoo niihin.

Vaikka kyllä kotimainen tomaatti maistuu oikeastikin paljon paremmalta, kuin Espanjalainen. Siitä ei ruveta väittelemään.

A J A T T E L E

"Pitäisi saada tämä makkara tästä mahan päältä pois.."

"Ei kolme ateriaa päivässä ole tarpeeksi. Sun täytyy syödä vähintään se neljä kertaa päivässä. Mieluiten viisi kertaa."

"Maitorahka on terveellistä, koska siinä on paljon proteiinia."

"Sain huonoimman mahdollisen arvosanan mun ekasta tentistä. Tuntuu kuin olisin pettänyt itseni ja kaikki muutkin."

"Eihän sitä nyt niin voi omalle ystävälle sanoa.."

Olen päättänyt, että palaan Suomeen elokuussa. Jos vain olen niin onnekas, että saan elää sinne elokuulle saakka. Kuulostipa traagiselta. Mutta niinhän se on, että ei sitä elokuuta ole vielä olemassa. Vaikka viime viikko oli jollain tasolla raskas, olen tällä hetkellä huojentunut ja onnellinen, että istuin sen koko viikon siellä omassa luolassani kulmat kurtussa. Olen viime marraskuusta saakka ollut 99% varma, että tämä on se paikka, jonne haluan jäädä opiskelemaan. Mitä sitten tapahtui? Muhun taisi iskeä joku salama, joka pisti mut ajattelemaan asiaa vähän lähempää. Aloin ajattelemaan itseäni ja suljin ympäriltäni kaikki mahdolliset ulkoiset tekijät, jotka saattaisivat vaikuttaa päätökseeni. En halunnut nähdä ketään. En halunnut vastailla mihinkään kysymyksiin tai pohtia mitään kenenkään kanssa. Päätös olisi tehtävä ja se olisi tehtävä yksin, sillä esimerkiksi Suomen koulutusjärjestelmä ei pahemmin anna varaa hetkessä elämiseen, toisin kuin esimerkiksi Hollannissa, jossa lähes kaikki halukkaat pääsevät kouluihin sisään ja opinto-ohjelmaan voi ilmottautua mukaan vielä pari päivää ennen sen alkua. Sen sijaan päätöksen tehtyäni voisin olla tässä hetkessä ja katsoa, mitä tapahtuu.

Tajusin eläneeni jo pitkään lähes täysin ulkoisten motiivien ohjailemana. Olen etsinyt onnea jatkuvasti jostain ympäriltäni, kaikkialta muualta, paitsi itsestäni. Ympärillä olevista ihmisistä, ympäristöstä ja Amsterdamin kaduilta. Olen ajatellut, että jos vain saisin olla täällä, Damissa, olisin onnellinen. Ainoa motiivini täällä opiskeluun olisi se, että saisin vain olla täällä. En usko, että tälläinen ympäristöstä haettu onnen tunne voi kantaa kovin pitkälle. Entä sitten, jos täällä asuvat ystäväni yhtäkkiä muuttaisi pois? Entä jos Amsterdamissa ei enää vuoden päästä järjestettäisikään näin mageita bileitä, mitä täällä tällä hetkellä on joka viikonloppu toisensa perään? Mun onni katoaisi niiden mukana. Ryhtyisin jahtaamaan uutta onnea. Ja sitä olenkin jo tehnyt ihan liian monta vuotta.

Olen tuottanut itselleni kohtuullisen paljon tuskaa, vain miettimällä huomista. Miettimällä tulevaa syksyä. Olen elänyt pelossa, että mitä jos palaankin Suomeen ja Suomi tekee minusta sen saman Tyranni-Janinan, joka olin ennen. Mutta mitä tekemistä Suomella on oman onnellisuuteni kanssa? Saatika sen kanssa, minkälainen ihminen olen? No, nyt olen tehnyt päätökseni. Mutta kuten sanottua, Elämä tapahtuu parhaillaan ja ihmisen mielikin muuttuu joka päivä. Annan tapahtua ja annan muuttua. Blokkaamalla mielihaluni, huijaan itseäni. En todellakaan usko siihen käsitykseen, että ihmismieli olisi vahva. Oman käsitykseni mukaan ihmismieli on todella taitava sotimaan itseään vastaan.

Eilen lähdin iltapäivästä lenkille, koska tunsin pakottavaa tarvetta lähteä lenkille. Tuntui siltä, kuin tukehtuisin, jos en lähtisi. Lenkin jälkeen päätin, että nyt kyllä mä jumalauta käyn lenkillä vähintään viisi kertaa viikossa, enkä vain silloin kun mieleni tekee. Tänään aamulla sitten seisoin tuossa eteisessä lenkkarit jalassa ja katselin ulos. Ei tehnyt mieli avata ovea. Havahduin noin varttitunnin päästä siihen, että seisoin siinä eteisessä puskemassa itseäni tekemään jotain, jonka motiivit eivät lähteneet musta itsestäni. En lähtenyt lenkille. Miksi mun olisi pakko lähteä lenkille, jos sen sijaan halusin istua alas juomaan kahvia ja kirjoittamaan? Kuka siitä kärsii, jos en lähde? Minä? En. Naapurit? Ei. Motiivini on tuo pieni makkara, joka koristaa vatsaani. Josta haluan päästä eroon. Haluan päästä siitä eroon, sillä olen määrittänyt sen jonkin asteen virheeksi omassa ulkoisessa olemuksessani. Kuinka kevyt olo mulla olisikaan, jos onnistuisin vielä tästä käsityksestä luopumaan? Olin lähdössä lenkille yhden pienen rasvamöntin takia. Tästä pienestä rasvamöntistä ei ole edes minulle mitään terveydellistä haittaa. Rakastan harrastaa liikuntaa, mutta en minä sitä nyt voi joka päivä rakastaa. Miksi pitäisi?

Olen päivä päivältä onnellisempi siitä, etten päättänyt lähteä lukion jälkeen yliopistoon opiskelemaan. Onneksi taistelin silloin omaa mieltäni vastaan ja lähdin Sveitsiin. Enkä todellakaan nyt sano, ettei kenenkään pitäisi opiskella, tai että olisit tehnyt jonkun virheen, jos olet sille tielle jo nuorena lähtenyt. Ei ei. Olen vain niin jumalattoman kiitollinen itselleni siitä, että lähdin tälle tielle mille lähdin. Opin tuntemaan itseni paremmin ja paremmin päivä päivältä ja nyt tiedän, että mikäli olisin syöksynyt päätä pahkaa opiskelemaan, olisin luultavasti tällä hetkellä täysin kaiken oppimieni teorioiden ja käsitysten vanki. Luultavasti toimisin aika suurelta osin näiden kaikkien käsitysten varjossa ja unohtaisin kokonaan, että asiat ovatkin todellisuudessa niin kuin minä itse ne näen. Nuorena sitä ottaa liikaa todesta ja uskoo kaiken maailman "faktoihin", joita päälle syljetään. Olisin ehkä vielä se sama naiivi sinisilmä. Nyt minulla on enää yksi sininen silmä.

Olen aina tykännyt käyttää omia aivojani, mutta vasta viime kuukausina mä olen todella tajunnut sen, että mitään tai ketään ei kannata sokeasti uskoa. Tämä oivallus tekee musta paljon vahvemman, mitä olen ennen ollut. Sitä on aina jotenkin kuvitellut, että tiedon ja teorioiden kyseenalaistaminen toisi elämään vain lisää tuskaa, mutta itseasiassa kyseenalaistamallahan avaan rajattomat määrät uusia ovia ja mahdollisuuksia. Sanoisin, että se on sitä vapautta se. Vapautta luoda omia käsityksiä ja teorioita.

"Mielipideasioista voi väitellä ja ne muut ovat sitten niitä faktoja."

Mutta onko faktatkaan faktoja, jos elämä tapahtuu jatkuvasti tässä ja nyt? Elämän juoksu muuttaa myös niitä tutkimustuloksia, joihin me usein nojaamme. Mikään ei ole pysyvää ja se on ihan sairaan siistiä.

Ota autopilotti pois päältä. Kyseenalaista ja ajattele.

Nauti.

Minun aurinko

Kuinka voikaan auringosta saada pieni ihminen iloa. Ei pelkästään sen valosta, vaan siitä lämmöstä. Voi jumantsuikkeli sentään. Jos olisin vampyyri, niin tänään olisin paljastunut kaikille. Taisin epä vampyyriydestäni huolimatta sädehtiä auringon valossa kuin Edward Cullen, tai ainakin siltä se tuntui. Meikä painanu nääs ilman takkia koko päivän menemään. Joskus kolmen aikaan arska käväs vähän pilven takana, jolloin vetäisin niskaan mun "nahkarotsin". Sitten vielä nappasin kainaloon paperia ja kynän, asensin arskabrillit otsalle, asetin töppöset polkimille ja lähdin matkaan, ilman määränpäätä tietenkin.

 

Matkahan on se tärkein, aina.

 

 

 

Tämä tsykkeli on kuulkaa kanssani monet sadat kilometrit jo taistellut. Rääkkäyksestäni hän on urheutensa ansiosta selvinnyt vain kahdella lääkärikäynnillä, eikä matkustaminen ole koskaan tylsää. Välillä polkimessa tuntuu jotain outoa värinää, välillä rutina kuuluu takaa, välillä edestä. Välillä jarrut lakkaa toimimasta, mutta vartin parkissa oltuaan jarrutkin mystisesti toimivat taas. Minä ja arseni kiitetään näistä lukemattomista retkistämme Ijburgin ja Amsterdamin keskustan välillä.

Karuin ja rumin saari, jonka olen eläessäni nähnyt. Sattumalta tietenkin tämän hetkinen kotini sijaitsee tällä kyseisellä universumin rumimmalla saarella. Tänään kuitenkin aurinko yritti tehdä siitä kauniin. Melkein onnistui, mutta ei aivan.

 

Muita luonnonilmiöstä sekaisin menneitä olentoja.

 

 

Luonnonilmiöstä flipannut kärpänen.

 

Ehkä ensimmäinen virallinen Damikuvani jonka sain näyttämään siltä, kuin oltaisiin Ruoholahdessa. Siispä se on nyt sitten epävirallinen. Tässä rannassa istuskelin ja nautiskelin reilut tovit rustaillen kaikenmoisia juttuja paperille, aina välillä hymyillen muille aurinkohulluille leveintä hymyä, joka minulta vain irtosi. Seuraavalla kerralla otan kyllä jonkun vähän edustavamman otoksen. Vaikka jostain söpöstä, vinosta Amsterdamilaistalosta. Voi Ruoholahti.

 

Tack och adjöö.

Maanantai se on toivoa täynnä

Maanantaisin Facebook täyttyy kaikista "voi vittu, se on maanantai" päivityksistä sekä sun muista "voi vittu voi vittu voi vittu maanantai" kuvista. Hassua. Itselle maanantai on lähes aina ollut päivä, jolloin alkaa uusi viikko. Uuden viikon alku taas tarkoittaa sitä, että ei ole hajuakaan siitä, mitä tuleva viikko tuo tullessaan. Se on jotenkin kauhean jännän mukavaista. Kaiken lisäksi täällä tulee usein viikonloppuisin rymyttyä ja rällättyä ties missä, niin mikäpä sen parempaa kuin startata uus viikko esimerkiksi aamulenkillä ja tuntea kuinka kaikki paheet valuu hien mukana pois. Ainakin kuvittelen aina niin. Voi olla, ettei niin oikeasti käy.

Normaali elämä taas 5 päivää, eläköön. Täällä paistaa aurinko ihan täysiä, eikä käy tuulen henkäyskään. Hyvin epänormaalia Hollannin ilmastolle. Kävin äsken pitämässä aurinkobileet puistossa ja parhaillaan nautin eloveena hiutaleista valmistettua gourmee mikropuuroani meidän terassilla. Tästä tulee ehkä todella hyvä viikko. Ainakin paljon parempi kuin mitä viime viikko oli.. Köhh.

Viime viikko oli näin kaunistelematta oikeasti aika kurja. Mulla ei ole tämän Amsterdam reissun aikana ollut vielä kertaakaan niin kurjaa fiilinkiä, mitä viime viikolla oli. Tuntui kuin koko kroppa olisi kärsinyt koti-ikävästä. Itketti, väsytti, mahaan sattui, mietitytti ja olin ehkä epäsosiaalisin ikinä. Koitin nimetä itselleni asioita joita ikävöin, mutta en edes onnistunut saamaan selville mitä mun oli oikeestaan ikävä. Sellainen kokonaisvaltainen haikeus ja kurjuus.

Maanantaina vielä yritin skarpata. Koitin epätoivoisesti täyttää mielen positiivisilla ajatuksilla, mutta tiistaina jo luovutin ja annoin itselleni luvan olla mököttäjä. Peruin kaikki sopimani tapaamiset kavereiden kanssa ja olin mörkö omassa kellariluolassani. Kulmat kurtussa miettimässä elämää, niinkuin se filosofi piisamirotta Muumilaaksossa. Eikä edes ollut varsinaisesti yksinäinen olo. Halusin vaan olla yksin ja mörkö. Mutta niin. Nuo kyseiset fiilikset kuuluu tähän ulkomailla asumiseen. En usko että niiltä voi täysin välttyä. Ja oon kuitenkin ilonen, että pääsin nyt viimein tuntemaan noita tunteita. Osaa taas ajatella tiettyjä juttuja vähän eri kulmista. Ja oivalsin myös täällä luolassani muutaman todella hienon asian, mutta ajatukset on sen verran vielä irtonaisia, etten ole saanut niitä sellaiseen tekstin muotoon aseteltua, että joku muukin saattaisi ne ymmärtää.

Tiedon lauantain pirskeistä saatuani tsygäilin tukka tanassa Claudian luo juomaan liian monta kuppia Albert Heijnin talviteetä.

Torstaina sain viestin mun ystävältä Claudialta. Viesti meni jotenkin niin, että hei Janina oot sitten lauantaina Paradison vieraslistalla. Siellä on Fritz Kalkbrenner soittamassa. Tässä kohtaa näin huoneen täyttyvän vihreistä pienistä miehistä, jotka kiskoivat edellä mainitut synkät fiilikseni minusta irti ja juoksivat ne mukanaan karkuun ihan täysiä. Transformaatio möröstä kohti reivaavaa elämänilo-Janinaa alkoi. Näiden fiilisten nostattamana päätin lähteä perjantaina ihan kuulkaa elokuviin. Olin ensimmäistä kertaa liikenteessä Suomiloman jälkeen. Kadulla ihmisten seassa taapertaessani säikähdin pari kertaa omaa peilikuvaani vaateliikkeiden ikkunoissa. Siellä näkyi ihminen. Sillä ihmishahmolla oli vähän jopa meikkiä naamassa ja pyjamahousut olivat vaihtuneet farkkuihin. Lärvikin oli saanut vähän loistoa takaisin. Hyvästi piisamirottamörkö!

 

Lauantaina oli Puckin 6v synttäribileet. Talo oli täynnä pieniä smurffeja ja ilmassa leijui katastrofin aineksia. Desibelit olivat lähes tärykalvot räjäyttävissä lukemissa ja muffinssejaan kuorruttavat humanoidit onnistuivat tietenkin saamaan kuorrutetta enemmän ympäristöönsä, kuin itse muffinsseihin. Eipä haitannut! Meikä alkoi olemaan tuossa vaiheessa jo niin reivaus fiiliksissä, että kului vallan siivillä tuo kolme tuntia.

No sitten se keikka.. Olen rehellinen sanoessani, etten tiedä haluanko enää ikinä mennä vieraslistan kautta mihinkään loppuunmyytyihin bileisiin. Oikeesti. Siinä tulee hieman sellainen mulkku olo, kun kävelet noin 200m pituisen jonon ohi kiilaten kaikkien eteen, tyyppien värjötellessä kylmässä vesisadetihkussa. En oo ehkä ikinä saanut niin murhaavia katseita keneltäkään. Koitin olla katsomatta keneenkään päin välttääkseni tunnontuskani, mutta ne katseet tunsi selässä ja takaraivossa. Sisällä noin 10min oltuamme joku iso porukka tuli kysymään multa että koska Fritz aloittaa soittamisen. Totesin vaan että sori, ei oo kyllä mitään hajua. Vastaus oli "Ai.. Etkö sä ookkaan Fritzin tyttöystävä?". Teki mieli pienissä nousuhmaoissa heittää, että joo kyllähän minä olen juuri se, mutta päätin välttää mahdollisen paikalliseen seiska päivää lehden sivuille päätymisen. Vitsivitsi.

Pirkot tohkeissaan ennen keikkaa. Italia ja Suomi.

 

Claudian kissatkin oli todella tohkeissaan.

Keikalla oli ihan mieletön tunnelma. Koko yleisö tuntui olevan yhtä onnellista porukkaa. Fiilisteltiin, vaihdettiin katseita ja hymyjä, vieressä joraaville tyypeille tarjoiltiin röökiä, välillä tuli oltua jonkun random tyypin olkapäillä hillumassa ja oli vaan kaikin puolin ihan mahtavaa. Kun DJ siinä puoli viiden aikaan poistui lavalta, mun teki mieli alkaa itkemään. Olisin jaksanut jorata vielä ainakin 3 tuntia. Vähintään. Oltiin Claudian kanssa vissiin viimeiset tyypit, jotka hätisteltiin klubilta roikkumasta. Kotimatkalla Claudia kaatui pyörällä raitiovaunukiskoon ja mä nauroin katketakseni. Olenpa kamala ystävä.

Eilinen meni kirjaimellisesti nukkuessa ja hymyillessä. Kotiin pyöräillessä ikävöimäni vapauden ja onnellisuuden tunne alkoi taas kipristelemään varpaissa ja korvan päissä. Minä, fillari ja Amsterdam.

Minzzzzzi Da Vincccci

Varasin eilen lennot Köpenhaminaan, josta porskutan junalla Minjan luo Malmön ghettoihin. Mun piti olla spontaani ja lähteä jo huomenna, mutta eihän noi lentojen hinnat tälläisellä varotusajalla oo enää inhimillisissä mitoissa. Tää fiilis on ihan mahtava. Voisin verrata tätä fiilistä semmoseen tunteeseen jota saattaisin tuntea, jos vaikka voittaisin kuukauden loman Balille. En yhtään ihmettelis, vaikka Malmössä alkais kasvamaan palmuja. Tän mun lentelemisen ansiosta ilmastokin kuitenkin lämpenee varmaan ihan hyvää tahtia, niin saadaan sitten suotuisat olosuhteet palmujen kasvulle myös Malmöön.



Minz ja Janz Thaimaassa 2007. Anteeksi Minja.

 

Ei olla nähty Minjan kanssa vuosiin, mutta kahden viikon päästä tavataan. On ollut ihanaa huomata, että tälläinen pitkin poikin haahuilu tuo semmoisia vanhoja etääntyneitä ystäviä takaisin elämään. Semmoisia haahuilijoita. Vaikka ei edes tavattaisi, niin sellaisen jonkun kovin kummallisen yhteyden tuntee koko ajan. Ihanaa.

 

MINZZZ!!

Lauseoksennus osa loputon

Olin äsken lasten kanssa kylvyssä. Joo, olimme kolmistaan yhden hengen kylpyammeessa ja kilpailtiin siitä, kuka pystyy olemaan pisimpään veden alla. Hävisin kokoajan ja lopulta meinasin hukkua kun koitin vähän keulia.

Nyt tässä sängyllä makoilen leveällä selälläni ja mietiskelen. Mietin äsken niin kovasti kaikenlaista, että jotenkin onnistuin kippaamaan reisiini nojaavan läppärin naamalleni. Tiedätkö sen tunteen, kun tajuat kohta sattuvan niin saatanasti, mutta mitään ei ole enää tehtävissä? Ummistat vaan silmät ja odotat tulevaa kopsahdusta tai jotain muuta. Näin kävi nyt. Hidastetusti minun räjähdyspisteessä oleva Acer napsahti ylähuuleeni. Sellainen vittumainen kevyt kopsautus joka sattuu niin että raivoheität jonkun ulottuvilla olevan objektin seinään tai jotain muuta fiksua. Monesti olen myös idioottimaisesti kannatellut puhelinta kasvojen yllä pelaillessani Angry birdsiä ja tiputtanut sen otsaani sillä hetkellä, kun oon koittanut vähän pommittaa sikoja munilla. Mutta ikinä ei opi. Kuten sitäkään, ettei rappusissa pidä kävellä villasukat jalassa.

Niin tosiaan.. kamalasti pöräjää kuupassa. Ei pysy järjestyksessä askat ei. Lauseoksennus!

Olisi aika mahtavaa, jos voisi olla samaan aikaan kahdessa paikassa. Tai oikeastaan vaikka kolmessa jos oikein aletaan ahnehtimaan. Ei saisi kyllä ahnehtia, ettei käy hullusti. Puck ahnehti tänään sulatettua suklaata ja sai sitä puoli kattilallista päällensä. Ei sitä kyllä tuntunut edes haittaavan, mutta eikö se tyypillisesti olekin niin, että sivulliset kärsii aiheuttamasi haitan seuraukset.
Minähän ne sotkut siivosin. Tälläinen kärsivällinen lastenhoitaja ansaitsisi pokaalin tai vaikka Balin matkan.

Kävi tänään toinenkin hassu juttu. Naapurin Saksalainen au pair tyttö toi lapsukaisensa meille leikkimään. Ei siis siinä ole mitään hassua, että se ne tänne toi. Mutta se on kovin leppoisan oloinen tyttö, joka on täällä asustellut jo kolmisen vuotta. Nähdään toisiamme vilaukselta lähes joka päivä, mutta ei olla ikinä juteltu mistään muusta kuin säästä ja siitä kuinka pitkä matka Ijburgista on keskustaan.

Tänään ovella tytön huikatessa heipat ja kääntäessä selkänsä aloin pohdiskelemaan, että miksi me ei tämän tytön kanssa koskaan pyydetä toisiamme sisälle esim. kahville, kun roudaillaan näitä kakaroita toistemme luo. No toki sitten hilpaisin tyttösen perään ja kiljuin että tuu hei kaffelle. Tyttö tuli ja sitten kävi niin hassusti, että istuttiin kolme tuntia meidän keittiön pöydän ääressä ja juotiin molemmat varmaan neljä cappucinoa ja syötiin kymmenen omenaa. Kaksi tuntia juteltiin ja tästä ajasta varmaan noin tunti juteltiin syvältä kumpuavan itkun kera. Jossain vaiheessa molemmat taisi tajuta sen tilanteen merkityksen ja itku muuttui hymyksi. Lapset leikkivät yläkerrassa eläinlääkäriä ja Voice of Hollandia autuaan tietämättöminä tästä kaikesta elämän tuskasta.

Kun tapaa ihmisen, joka on samassa elämäntilanteessa kuin sinä, ei tarvitse aina etsiä sanoja tai välttämättä edes sanoa lausetta loppuun, kun toinen tietää jo mitä olet aikeissa sanoa. Siinä liikuttuu, kun tajuaa jonkun täysin vieraan ihmisen painivan samojen ajatusten keskellä kanssasi. Ei välttämättä ole edes yhteistä kieltä, eikä kumpikaan tiedä toisensa historiasta mitään, mutta saman kaltaiset tunteet yhdistää. Tulee semmonen "minä en ole koskaan yksin tässä maailmassa"- fiilis. Aika terapeuttista.

Eikä siinä. Kyllä mulla on kaikki hyvin, mutta tällänen kotien välillä reissaaminen on joka kerta pääkopalle vähän ilkeää. Kun menee Suomeen, odottaa jo että pääsee takaisin. Kun tulee tänne niedermaihin, niin aivojen perille toimituksessa kuluu muutama päivä. Tajusin tänään myös, että au pair soppari loppuu heinäkuussa ja tämä oivallus hajottaa kovasti. Siis se että siihen on enää reilu neljä kuukautta aikaa. Kyllähän sitä normaalin ihmisen elämää tietty välillä kaipaa. Kuulokkeet korvilla kohti keskustaa polkiessa ei sitten taas kaipaa yhtään mitään normaalin ihmisen elämää. Haluan naimisiin mun kolisevan fillarin kanssa. Silloinkaan en kaipaa ihmisen elämää kun lapset roikkuu jaloissa ja pussailee. Silloin kun ne kertoo ettei Janina saa koskaan lähteä pois, sitä vaan toivoo ettei olis sitä palaa sydämmestä koskaan niille luovuttanutkaan. Tulevaisuutta miettiessä sitä vaan toivoo ettei olis koskaan reissuun lähtenytkään. Olis vaan yksi koti eikä tietoa paremmasta. Tosin sillon keksisin kaikkea muuta murehdittavaa. Ja olisin tietty miljoonaa kokemusta ja tarinaa köyhempi.

Mutta hei..

Oli hieno päivä, vaikka olenkin näin Suomessa vietetyn loman jäljiltä toiselta nimeltäni Ihmisraunio.

Olemisen keveys

Aina sitä ajattelee, mutta harvoin sanoo ääneen. Onhan se nyt ihan hassua murehtia mennyttä tai tulevaa. Sillä eihän mennyttä tai tulevaa ole olemassa. On tämä hetki. Mennyt ja tuleva ovat oman pään sisällä, mielikuvituksen tuotetta. Jos mennyt olisi olemassa, ei se muuttuisi kokoajan erilaiseksi. Jos tuleva olisi olemassa, tietäisit mitä tehdä nyt.

Tänään sen ääneen totesin ja tuli todella rauhallinen olo.

Mummo

Minkälaista on mummon elämä? Taidan elää jotain mummon elämää tällä hetkellä.

Istun täällä Veikkolassa. Lapsuuden kodissani keskellä metsää ja hiljaisuutta. Keittiöremontin keskellä keittiössä, jossa kaikuu ärsyttävästi kun näpyttää näitä näppäimiä. Pihalla ei ole muutakuin iso kasa lunta, joka pitäisi mennä viskelemään johonkin, ennen kuin porukat saapuu töistä. Olen lukenut eilisen ja tämän päivän Hesarit kahteen kertaan. Molemmat.. Luulin äsken että puhelin soi ja joku hullu haluaisi vaikka tulla kahville, mutta se olikin muistutus että mun täytyy laittaa kylmäkallet pakastimeen.

Päivän sosiaalinen kontaktini on ollut oma mummini. Mummi körötteli noutamaan mut Ford Fiestallaan. Käytiin Veikkolan paikallisessa lounasraflassa syömässä ehtaa kotiruokaa. Törmättiin tuttuihin ja istuüduttiin samaan pöytään lounastamaan. Juteltiin naapureiden kissoista. Kuinka täällä on hyvä pitää kissoja kun lääniä riittää eikä autojakaan juuri liiku. Siitä kuinka Lamminpääntie on huonossa kunnossa ja se pitäisi suolata tai lanata, ennenkuin joku löytää itsensä ojasta. Vihtiin ollaan kuulema rakentamassa hevosille omaa klinikkaa. Joku kehitysvammainen nainen oli ollut karkuteillä paikallisesta hoitokodista, mutta löytyi myöhemmin hoitokodin edustalta vilkuttelemasta ihmisille. Välillä oltiin vaan hiljaa ja katseltiin ulos ikkunasta. Muissakin pöydissä juteltiin siitä kuinka lumi vaikeuttaa kyläläisten elämää. Auraajillakin on kovasti töitä. Mummi heitti ilmoille ajatuksen, että tahtoisi ehkä asua vielä jossain muualla, mutta ei uskalla, sillä ystäviä ei enää vanhoilla päivillä saa. Eikä kuulema uskalla enää iltaisinkaan yksin kävelylle lähteä, kun kylä on täynnä kaiken maailman hampuuseja jotka voi ajaa autolla viereen ja kolkata. Lamminjärven tiellä pääsee kuulemma nyt potkukelkalla todella lujaa, kun on hyvä jää tien pinnassa.

Lähden lapioimaan lunta.

Without limits

Se oli sellanen "tässä tytöt vähän nousuhumalassa hupsistakeikkaa"- keskustelu. Keskustelun laatu ja sisältö taattua kamaa. Näistä keskusteluista ei herkistelyittä ja itkuitta selvitä. Nämä keskustelut on tärkeitä. Ne synnyttää aina paljon uusia polkuja. Päättymättömiä polkuja.

"Ei pidä koskaan nimetä ääneen niitä asioita jotka määrittää sun identiteettiä."

Totesi ihana ystäväiseni.

Tätä ajatusta mutustellessa sen merkitys nousee mun maailmassani koko ajan itsestään selvemmäksi. Ajatus jota en koskaan ole sen kummemmin pyöritellyt, vaikka Sulle nää jutut saattaa olla täysin itsestään selvyyksiä. Mikäli olet löytänyt itsesi näitä asioita mietiskelemästä illan myöhäisinä tunteina lämpimän peittosi alla, olen melkein kateellinen. Tai olen kateellinen huolimatta siitä, vaikka olisit ollut vessassa kakalla niitä funtsimassa. Toivon, että olisin miettinyt näitä asioita jo kauan sitten, vaikka uskonkin "parempi myöhään, kuin ei milloinkaan" sanonnan merkityksen olemassaoloon. Ja itseasiassa muuten pakko perua tuo kateellisuus juttu. En halua olla kateellinen ihminen. Kateus on oksettava ilmiö.

"Aina irrallaan" tekstissä heitin ajatuksia ilmoille siitä, kuinka tunnen olevani irrallaan, palasina ympäri maita ja halmeita. Tekstin lopussa mä jopa totean sen, että kun mä olen kerran lähtenyt juuriltani, tulen aina olemaan jollain tapaa irrallaan. Niin.. Oonko mä ainoa joka kuulee semmosen tuomiopäivän kellojen kolinan jossain taustalla tota lausetta ääneen lukiessa?

Kuinkakohan paljon kyseinen ääneen toteamus alkaa rajoittamaan ja ohjailemaan sitä, miten mä jatkan tätä maanpäällistä eloani? Tai sitä, miten mä kehityn ihmisenä? Ei mitään hajua. Kun olen luonut itselleni tälläisen diagnoosin, jatkanko mä vaan mun toimintaa tän "diagnoosin" rajojen sisällä? Mitä tahansa teenkin, tuo kyseinen ajatus irrallisuudesta mahtaa seurata ja ohjailla sitä, miten toimin ja tarkastelen mun elämää tulevaisuudessa. Se sulkee multa mahdollisesti pois sen ajatuksen, että ihan yhtä lailla mulla on mahdollisuus löytää se koti jostain, missä voin olla sata prosenttisesti läsnä. Jos mä vaan paahdan eteenpäin ajatellen, että mä nyt tässä vähän ajelehdin maailman tuulissa. Ei mulla oo enää mitään henkistä kotia, niin sehän on aika itsestään selvää, että silloin mä en anna itselleni mahdollisuutta löytää sitä kotia.

Entä se, kun joku tyyppi kysyy multa, että minkälainen luonne sä olet? Vastaan jotain tyyliin että noh, mä olen tälläinen todella impulsiivinen ihminen. Kun määrittelen omaa luonnettani esim. impulsiivikseksi, mä annan itselleni sellaisen salaisen hyväksynnän olla juuri sellainen. Hei, se on ihan ok raivopäissään töksäyttää läheisille tosi ikäviä asioita. Jälkeenpäin voin kuitenkin vain pyytää anteeksi ja selitellä näitä ilkeitä sanoja impulsiivisella luonteellani. Mä nyt olen tälläinen.

Auttaako masentunutta ihmistä se, että joku diagnosoi hänet masentuneeksi?

Okei onhan näissä asioissa ihan biologiasiakin seikkoja. Se on fakta. Mutta joka tapauksessa.. Sen sijaan että määrittelen omaa luonnettani erilaisilla adjektiiveilla, voisi olla fiksumpaa jatkaa tätä mahtavaa matkaa ilman mitään rajauksia. Antaa itseni kehittyä.

Mistä mä edes oon keksinyt, että mä nyt olen tälläinen impulsiivinen persoona? Ehkä mä vaan oon välillä ilkeä ja ajattelematon mulkku, jonka täytyy parantaa itsehillintäänsä.