Ihana hentoinen, lämpöinen ja ystävällinen tuulenväre pakottaa silmät siristykseen. Edessäni aukeaa suuret läänit autiota heinikkoa, jota Ijburgilaiset kutsuvat puistoksi. Itselleni se on lähinnä karu autiomaa, mutta tykkään siitä silti. Lämpimät auringon säteet kutitteli mun hymystä irvessä olevaa lärviä, kun intervalli ajastin piippasi ja minä pinkaisin varovaiseen tunnustelevaan hölkkään. Tänään minä kokeilen. Onko jalka tallella? On. Vihlooko? Ei. Joko alkaa polttaa jalkapöytää? Ei. Tuntuuko hyvältä? Tuntuu. Miltä tuntuu? Vapaalta. Uskallanko vähän kiihdyttää? Hell yeah!
Vapaus. Huh. Jäätävä onnen tunne valtasi koko tämän tytön ja kirmailin pitkin kuivuudesta rahisevaa heinikkoa ajastimen antamien piipahdusten mukaan välillä iisimmin ja välillä niin hillittömästi kuin jaksoin. Olo oli kuin bambilla, vaikkakin uskon näyttäneeni lähinnä norsun vauvalta, joka ottaa elämänsä ensimmäisiä juoksuaskelia ja meinaa kaatua jokaiseen kanin kaivamaan multaiseen monttuun. Ja sellainen mä kai vähän olinkin. Ne oli mun ensimmäiset juoksuaskeleet aikoihin, vuosiin. En rehellisesti sanottuna muista koska olisin viimeksi juossut, jos ei lasketa esimerkiksi bussipysäkille hilpaisemista tai kävelylenkkieni aikana harppomiani muutamaa kömpelöä juoksuaskelta. Ihan oikeasti. En ainakaan kahdeksaan vuoteen. Se taitaa olla aika pitkä aika.
Kymmenen vuotta sitten istuin lasten klinikalla vastaanottohuoneessa kuuntelemassa kun lääkäri saneli magneettikuvien tuloksia. Vuoden päivät olivat vierähtäneet vaihtelevasti siedettävien ja sietämättömien jalkakipujen kanssa. Välillä pelkkä käveleminen pisteestä A pisteeseen B oli silkkaa tuskaa. Välillä olin ihan ok. Lääkäri alkoi puhumaan jotain lääkityksestä ja mahdollisista sivuvaikutuksista. Että lähdetään nyt aluksi kokeilemaan pelkästään tällä lääkkeellä ja otetaan myöhemmin mahdollisesti jotain biologisia rinnakkaislääkkeitä mukaan. Sitten se mainitsi jotain reumasta. Täh? Reuma? Mikä se on. Krooninen sauraus? Krooninen? Niin. Ymmärsin jo silloin, että krooninen tarkoittaa jotain pysyvää. 13- vuotiaalle urheiluhullulle Janinalle oltiin juuri kiertoteitse sanottu, että sinä tulet olemaan sairas ja liikuntarajoitteinen koko lopun elämääsi. Enkö saisi enää yleisurheilla? En. Itkin. Olen myös itkenyt monet kerrat sen jälkeen näiden kymmenen vuoden aikana.
Sen jälkeen en enää juossut. Paitsi lukiossa juoksin Cooperin testissä 2200 metriä, koska halusin vain haistattaa pitkät meidän liikunnan opettajalle, joka ei tuntunut ikinä antavan mulle armoa sairauteni takia. Ajatteli varmaan, että antaa teinin kapinoida, vaikka lääkäristä oltiin monet paperit hänen nenänsä alle kiikutettu. Ne oli tuskalliset 2200 metriä ja täysin ääliömäinen vetohan tuo nyt taisi olla. Minkäs teet. Samanlainen uhoaja mä olen tänäkin päivänä.
Tänään päätökseni juosta ei ollut mitään uhmaa. Olen suhteellisen sujut sairauden kanssa, joka nyt vain sattuu olemaan osa minua. Joku silti pakotti mut kokeilemaan. Ehkä se on tuo aurinko ja lämpö joka pisti heittäytymään villiksi. Kun intervalli ajastin piippasi loppumerkin 30 minuutin kohdalla, olin niin paskana sökönä poikki pinossa kasassa, kuin voi ihminen olla. Naama kirsikkana ja koko kroppaa tärisytti. Samaan aikaan mä kuitenkin hihittelin sellaista voittajan hihitystä ja teki mieli kiljua koko saarelle että "Näittekö urpot? Pyssy juos just kolkyt minaa, eikä muuten tuntunu missään! Suckers!" Jalkapöydässä ei tuntunut pienen pienintä kipua. Ei edes vihlontaa. Ei mitään.
Kotiin päin tepastellessani pohdin kiivaasti sitä, kuinka vahva oma mieli on. Kuinka oma mieli voikaan tehdä ihmisen sairaaksi. Toisaalta se on puhdas itsestään selvyys, mutta onko sittenkään. Onhan se fakta, että ihmisen mieli voi olla sairas, mutta miten se oikeasti vaikuttaakaan kehoon ja siihen miten elämäänsä elelee. En mä nyt mieleltäni sairas ole, mutta olen kymmenen vuotta elänyt uskossa, että olen sairas. Mulle on saneltu diagnoosi ja mulla on melko tuhti lääkitys päällä koko ajan. Tänään kyseenalaistin ensimmäistä kertaa sen, että tekeekö lääkityksen alla oleminen mut kroonisesti sairaaksi? Tiedän, että huomenna en välttämättä voi juosta ja tiedän myös sen, että en minä voi juosta joka päivä ilman, että koipeni kipeytyisi, En ole kuitenkaan lähes kymmeneen vuoteen tuntenut itseäni niin terveeksi kuin mitä tunsin tänään. Tuntuu kuin joku tuhannen kilon kiven järkäle olisi viskattu suohon mun harteilta. Mä ihan oikeasti juoksin kokonaiset 30 minuuttia. Jos tunnen itseni terveeksi, enkö mä voi sanoa että tällä hetkellä oon terve?
En ikinä olisi uskonut, että voisin saada 30 minuutin juoksulenkistä näin suuren ilon ja onnen tunteen.
Niin ällöttävän kliseeltä kuin se kuulostaakin, mutta huomenna et välttämättä voi enää juosta.
Nauti siis jokaisesta juoksuaskeleestasi.
Tänään meikä on jukovittuperkele terve. How fucking cool is that.
Niin ja hei, Life is good.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti