Minzzzzzi Da Vincccci

Varasin eilen lennot Köpenhaminaan, josta porskutan junalla Minjan luo Malmön ghettoihin. Mun piti olla spontaani ja lähteä jo huomenna, mutta eihän noi lentojen hinnat tälläisellä varotusajalla oo enää inhimillisissä mitoissa. Tää fiilis on ihan mahtava. Voisin verrata tätä fiilistä semmoseen tunteeseen jota saattaisin tuntea, jos vaikka voittaisin kuukauden loman Balille. En yhtään ihmettelis, vaikka Malmössä alkais kasvamaan palmuja. Tän mun lentelemisen ansiosta ilmastokin kuitenkin lämpenee varmaan ihan hyvää tahtia, niin saadaan sitten suotuisat olosuhteet palmujen kasvulle myös Malmöön.



Minz ja Janz Thaimaassa 2007. Anteeksi Minja.

 

Ei olla nähty Minjan kanssa vuosiin, mutta kahden viikon päästä tavataan. On ollut ihanaa huomata, että tälläinen pitkin poikin haahuilu tuo semmoisia vanhoja etääntyneitä ystäviä takaisin elämään. Semmoisia haahuilijoita. Vaikka ei edes tavattaisi, niin sellaisen jonkun kovin kummallisen yhteyden tuntee koko ajan. Ihanaa.

 

MINZZZ!!

Lauseoksennus osa loputon

Olin äsken lasten kanssa kylvyssä. Joo, olimme kolmistaan yhden hengen kylpyammeessa ja kilpailtiin siitä, kuka pystyy olemaan pisimpään veden alla. Hävisin kokoajan ja lopulta meinasin hukkua kun koitin vähän keulia.

Nyt tässä sängyllä makoilen leveällä selälläni ja mietiskelen. Mietin äsken niin kovasti kaikenlaista, että jotenkin onnistuin kippaamaan reisiini nojaavan läppärin naamalleni. Tiedätkö sen tunteen, kun tajuat kohta sattuvan niin saatanasti, mutta mitään ei ole enää tehtävissä? Ummistat vaan silmät ja odotat tulevaa kopsahdusta tai jotain muuta. Näin kävi nyt. Hidastetusti minun räjähdyspisteessä oleva Acer napsahti ylähuuleeni. Sellainen vittumainen kevyt kopsautus joka sattuu niin että raivoheität jonkun ulottuvilla olevan objektin seinään tai jotain muuta fiksua. Monesti olen myös idioottimaisesti kannatellut puhelinta kasvojen yllä pelaillessani Angry birdsiä ja tiputtanut sen otsaani sillä hetkellä, kun oon koittanut vähän pommittaa sikoja munilla. Mutta ikinä ei opi. Kuten sitäkään, ettei rappusissa pidä kävellä villasukat jalassa.

Niin tosiaan.. kamalasti pöräjää kuupassa. Ei pysy järjestyksessä askat ei. Lauseoksennus!

Olisi aika mahtavaa, jos voisi olla samaan aikaan kahdessa paikassa. Tai oikeastaan vaikka kolmessa jos oikein aletaan ahnehtimaan. Ei saisi kyllä ahnehtia, ettei käy hullusti. Puck ahnehti tänään sulatettua suklaata ja sai sitä puoli kattilallista päällensä. Ei sitä kyllä tuntunut edes haittaavan, mutta eikö se tyypillisesti olekin niin, että sivulliset kärsii aiheuttamasi haitan seuraukset.
Minähän ne sotkut siivosin. Tälläinen kärsivällinen lastenhoitaja ansaitsisi pokaalin tai vaikka Balin matkan.

Kävi tänään toinenkin hassu juttu. Naapurin Saksalainen au pair tyttö toi lapsukaisensa meille leikkimään. Ei siis siinä ole mitään hassua, että se ne tänne toi. Mutta se on kovin leppoisan oloinen tyttö, joka on täällä asustellut jo kolmisen vuotta. Nähdään toisiamme vilaukselta lähes joka päivä, mutta ei olla ikinä juteltu mistään muusta kuin säästä ja siitä kuinka pitkä matka Ijburgista on keskustaan.

Tänään ovella tytön huikatessa heipat ja kääntäessä selkänsä aloin pohdiskelemaan, että miksi me ei tämän tytön kanssa koskaan pyydetä toisiamme sisälle esim. kahville, kun roudaillaan näitä kakaroita toistemme luo. No toki sitten hilpaisin tyttösen perään ja kiljuin että tuu hei kaffelle. Tyttö tuli ja sitten kävi niin hassusti, että istuttiin kolme tuntia meidän keittiön pöydän ääressä ja juotiin molemmat varmaan neljä cappucinoa ja syötiin kymmenen omenaa. Kaksi tuntia juteltiin ja tästä ajasta varmaan noin tunti juteltiin syvältä kumpuavan itkun kera. Jossain vaiheessa molemmat taisi tajuta sen tilanteen merkityksen ja itku muuttui hymyksi. Lapset leikkivät yläkerrassa eläinlääkäriä ja Voice of Hollandia autuaan tietämättöminä tästä kaikesta elämän tuskasta.

Kun tapaa ihmisen, joka on samassa elämäntilanteessa kuin sinä, ei tarvitse aina etsiä sanoja tai välttämättä edes sanoa lausetta loppuun, kun toinen tietää jo mitä olet aikeissa sanoa. Siinä liikuttuu, kun tajuaa jonkun täysin vieraan ihmisen painivan samojen ajatusten keskellä kanssasi. Ei välttämättä ole edes yhteistä kieltä, eikä kumpikaan tiedä toisensa historiasta mitään, mutta saman kaltaiset tunteet yhdistää. Tulee semmonen "minä en ole koskaan yksin tässä maailmassa"- fiilis. Aika terapeuttista.

Eikä siinä. Kyllä mulla on kaikki hyvin, mutta tällänen kotien välillä reissaaminen on joka kerta pääkopalle vähän ilkeää. Kun menee Suomeen, odottaa jo että pääsee takaisin. Kun tulee tänne niedermaihin, niin aivojen perille toimituksessa kuluu muutama päivä. Tajusin tänään myös, että au pair soppari loppuu heinäkuussa ja tämä oivallus hajottaa kovasti. Siis se että siihen on enää reilu neljä kuukautta aikaa. Kyllähän sitä normaalin ihmisen elämää tietty välillä kaipaa. Kuulokkeet korvilla kohti keskustaa polkiessa ei sitten taas kaipaa yhtään mitään normaalin ihmisen elämää. Haluan naimisiin mun kolisevan fillarin kanssa. Silloinkaan en kaipaa ihmisen elämää kun lapset roikkuu jaloissa ja pussailee. Silloin kun ne kertoo ettei Janina saa koskaan lähteä pois, sitä vaan toivoo ettei olis sitä palaa sydämmestä koskaan niille luovuttanutkaan. Tulevaisuutta miettiessä sitä vaan toivoo ettei olis koskaan reissuun lähtenytkään. Olis vaan yksi koti eikä tietoa paremmasta. Tosin sillon keksisin kaikkea muuta murehdittavaa. Ja olisin tietty miljoonaa kokemusta ja tarinaa köyhempi.

Mutta hei..

Oli hieno päivä, vaikka olenkin näin Suomessa vietetyn loman jäljiltä toiselta nimeltäni Ihmisraunio.

Olemisen keveys

Aina sitä ajattelee, mutta harvoin sanoo ääneen. Onhan se nyt ihan hassua murehtia mennyttä tai tulevaa. Sillä eihän mennyttä tai tulevaa ole olemassa. On tämä hetki. Mennyt ja tuleva ovat oman pään sisällä, mielikuvituksen tuotetta. Jos mennyt olisi olemassa, ei se muuttuisi kokoajan erilaiseksi. Jos tuleva olisi olemassa, tietäisit mitä tehdä nyt.

Tänään sen ääneen totesin ja tuli todella rauhallinen olo.

Mummo

Minkälaista on mummon elämä? Taidan elää jotain mummon elämää tällä hetkellä.

Istun täällä Veikkolassa. Lapsuuden kodissani keskellä metsää ja hiljaisuutta. Keittiöremontin keskellä keittiössä, jossa kaikuu ärsyttävästi kun näpyttää näitä näppäimiä. Pihalla ei ole muutakuin iso kasa lunta, joka pitäisi mennä viskelemään johonkin, ennen kuin porukat saapuu töistä. Olen lukenut eilisen ja tämän päivän Hesarit kahteen kertaan. Molemmat.. Luulin äsken että puhelin soi ja joku hullu haluaisi vaikka tulla kahville, mutta se olikin muistutus että mun täytyy laittaa kylmäkallet pakastimeen.

Päivän sosiaalinen kontaktini on ollut oma mummini. Mummi körötteli noutamaan mut Ford Fiestallaan. Käytiin Veikkolan paikallisessa lounasraflassa syömässä ehtaa kotiruokaa. Törmättiin tuttuihin ja istuüduttiin samaan pöytään lounastamaan. Juteltiin naapureiden kissoista. Kuinka täällä on hyvä pitää kissoja kun lääniä riittää eikä autojakaan juuri liiku. Siitä kuinka Lamminpääntie on huonossa kunnossa ja se pitäisi suolata tai lanata, ennenkuin joku löytää itsensä ojasta. Vihtiin ollaan kuulema rakentamassa hevosille omaa klinikkaa. Joku kehitysvammainen nainen oli ollut karkuteillä paikallisesta hoitokodista, mutta löytyi myöhemmin hoitokodin edustalta vilkuttelemasta ihmisille. Välillä oltiin vaan hiljaa ja katseltiin ulos ikkunasta. Muissakin pöydissä juteltiin siitä kuinka lumi vaikeuttaa kyläläisten elämää. Auraajillakin on kovasti töitä. Mummi heitti ilmoille ajatuksen, että tahtoisi ehkä asua vielä jossain muualla, mutta ei uskalla, sillä ystäviä ei enää vanhoilla päivillä saa. Eikä kuulema uskalla enää iltaisinkaan yksin kävelylle lähteä, kun kylä on täynnä kaiken maailman hampuuseja jotka voi ajaa autolla viereen ja kolkata. Lamminjärven tiellä pääsee kuulemma nyt potkukelkalla todella lujaa, kun on hyvä jää tien pinnassa.

Lähden lapioimaan lunta.

Without limits

Se oli sellanen "tässä tytöt vähän nousuhumalassa hupsistakeikkaa"- keskustelu. Keskustelun laatu ja sisältö taattua kamaa. Näistä keskusteluista ei herkistelyittä ja itkuitta selvitä. Nämä keskustelut on tärkeitä. Ne synnyttää aina paljon uusia polkuja. Päättymättömiä polkuja.

"Ei pidä koskaan nimetä ääneen niitä asioita jotka määrittää sun identiteettiä."

Totesi ihana ystäväiseni.

Tätä ajatusta mutustellessa sen merkitys nousee mun maailmassani koko ajan itsestään selvemmäksi. Ajatus jota en koskaan ole sen kummemmin pyöritellyt, vaikka Sulle nää jutut saattaa olla täysin itsestään selvyyksiä. Mikäli olet löytänyt itsesi näitä asioita mietiskelemästä illan myöhäisinä tunteina lämpimän peittosi alla, olen melkein kateellinen. Tai olen kateellinen huolimatta siitä, vaikka olisit ollut vessassa kakalla niitä funtsimassa. Toivon, että olisin miettinyt näitä asioita jo kauan sitten, vaikka uskonkin "parempi myöhään, kuin ei milloinkaan" sanonnan merkityksen olemassaoloon. Ja itseasiassa muuten pakko perua tuo kateellisuus juttu. En halua olla kateellinen ihminen. Kateus on oksettava ilmiö.

"Aina irrallaan" tekstissä heitin ajatuksia ilmoille siitä, kuinka tunnen olevani irrallaan, palasina ympäri maita ja halmeita. Tekstin lopussa mä jopa totean sen, että kun mä olen kerran lähtenyt juuriltani, tulen aina olemaan jollain tapaa irrallaan. Niin.. Oonko mä ainoa joka kuulee semmosen tuomiopäivän kellojen kolinan jossain taustalla tota lausetta ääneen lukiessa?

Kuinkakohan paljon kyseinen ääneen toteamus alkaa rajoittamaan ja ohjailemaan sitä, miten mä jatkan tätä maanpäällistä eloani? Tai sitä, miten mä kehityn ihmisenä? Ei mitään hajua. Kun olen luonut itselleni tälläisen diagnoosin, jatkanko mä vaan mun toimintaa tän "diagnoosin" rajojen sisällä? Mitä tahansa teenkin, tuo kyseinen ajatus irrallisuudesta mahtaa seurata ja ohjailla sitä, miten toimin ja tarkastelen mun elämää tulevaisuudessa. Se sulkee multa mahdollisesti pois sen ajatuksen, että ihan yhtä lailla mulla on mahdollisuus löytää se koti jostain, missä voin olla sata prosenttisesti läsnä. Jos mä vaan paahdan eteenpäin ajatellen, että mä nyt tässä vähän ajelehdin maailman tuulissa. Ei mulla oo enää mitään henkistä kotia, niin sehän on aika itsestään selvää, että silloin mä en anna itselleni mahdollisuutta löytää sitä kotia.

Entä se, kun joku tyyppi kysyy multa, että minkälainen luonne sä olet? Vastaan jotain tyyliin että noh, mä olen tälläinen todella impulsiivinen ihminen. Kun määrittelen omaa luonnettani esim. impulsiivikseksi, mä annan itselleni sellaisen salaisen hyväksynnän olla juuri sellainen. Hei, se on ihan ok raivopäissään töksäyttää läheisille tosi ikäviä asioita. Jälkeenpäin voin kuitenkin vain pyytää anteeksi ja selitellä näitä ilkeitä sanoja impulsiivisella luonteellani. Mä nyt olen tälläinen.

Auttaako masentunutta ihmistä se, että joku diagnosoi hänet masentuneeksi?

Okei onhan näissä asioissa ihan biologiasiakin seikkoja. Se on fakta. Mutta joka tapauksessa.. Sen sijaan että määrittelen omaa luonnettani erilaisilla adjektiiveilla, voisi olla fiksumpaa jatkaa tätä mahtavaa matkaa ilman mitään rajauksia. Antaa itseni kehittyä.

Mistä mä edes oon keksinyt, että mä nyt olen tälläinen impulsiivinen persoona? Ehkä mä vaan oon välillä ilkeä ja ajattelematon mulkku, jonka täytyy parantaa itsehillintäänsä.

Vacation

Se olis loma ja aika leikata tukka. Suomeen siis!

Vacation and time to cut hair. Off to Finland!

                                                  Mahtavaa lomaa minulle ja tukalle!

14.2

Laitoin viime yönä Inkalle ystispäivä viestin ja tuli ihan jäätävän vanha olo. Tajusin että ollaan Inkan kanssa jaettu surut ja ilot, oltu kännissä, itketty, naurettu ja draamailtu ja oltu ihan urpoja jo kymmenen vuoden ajan. Inka on saanut monet Janinan kiukut harteilleen. Inkan vanhempien koti oli aikoinaan semmonen kakkoskoti mulle, johon ryömittin Inkan kanssa baarista tai kotibileistä aamun aikaisina tunteina. Lähes aina. Vaikka oma koti oli vain parin kilsan päässä. Joskus roudattiin vähän muutakin sakkia mukana. Joskus Inkan äiti, Tiina oli ihan sujut asian kanssa. Välillä oli Tinde raukka ihan hermoromahduksen partaalla.

 

Usein käskin Inkaa herättämään mut aamulla, sillä Inka oli aina ennen mua hereillä. Sitte unissani raivosin ja käskin Inkan painua vittuun. Herätessäni olin myös kiukkunen kun ei Inka ollut herättänyt.

 

"No mitä hittoa? Sä käskit mun painua vittuun."

 

Tämä ei tapahtunut vain kerran.

 

 

 

Ystäviä on niin kovin monenmoisia. On niitä jotka pysyy menossa mukana vuodesta toiseen huolimatta siitä missä päin maailmaa viiletät. Sitten on niitä, jotka ikään kuin tippuu kärryiltä, mutta lämmittää mieltä muistoissa. Eivätkä nää elämän tuulissa elämästä kadonneet tyypit oo yhtään sen arvottomampia. Pittää nääs muistaa, että jokanen hemmo johon elämän aikana tutustuu, jättää suhun jonkun jäljen ja siitä pitää olla kiitollinen. Paitsi jos se jälki on joku trauma siitä että kaveri on esim. kakannut sun sängylle. Niistä ei tarvitse olla kiitollinen.

 

            Hyvvvää ystävänpäivää ystävät. Kaikki te menossa pysyneet ja menosta pudonneet.

                  Edit: Vähän huono ilmaisu tuo "pudonneet". Mutta tiiätte mitä tarkoitan.

Rauha valtakunnassa

                                                  " Janina Ballerina! Arvaa kuka mä oon?"

                                                       "En kyllä nyt osaa yhtään sanoa.."

                                                                "Oon WC:n henki!"

Eilinen toimintahäiriö on korjattu ja tänään on ollut tässä huushollissa taas normi meininki. Isompi neitonen on taas tapasa mukaan tehnyt päivän mittaan kaikkea ällöttävää. Tai siis mun mielestä se tekee kaikkea ällöttävää. Sen mielestä on ihan normi settiä esimerkiksi ottaa tiskialtaasta paskasta Fairyllä kyllästettyä vettä suu täyteen ja kurlata sitä.

Janina: "SAM!! EI! Hyi! Mitä sä teet? Älä aina jaksa olla noin likanen!"

Sam: "Ite oot likanen! Sitä paitsi sä tistaat tossa vedessä astioita joista me kuitenkin syödään!"

Joo....

Tämän välikohtauksen jälkeen neiti lähti ulos leikkimään kavereiden kanssa ja tuli tunnin päästä takaisin ilman kenkiä. Vastaus kysymykseeni, "missä kenkäsi ovat?" kuului..

"Kengät? Eiku jaa hups.. Mihinköhän mä jätin ne..".

Puck kertoo non stoppina tarinoitaan kakkapökäleistä, jarrujäljistä, pippeleistä, korvavaikusta, pissasta ja ripulista. Aikaa ja paikkaa katsomatta. Parhaimmat läpät lentää aina sillon kun ollaan jossain tosi yleisellä paikalla, kuten kassajonossa.

 

Rakkautta.

Stamppot should be illegal

Mua oli vissiin joku smurffi käynyt haukkaamassa hanurista yön aikana. Kaikeksi onneksi lapsilla oli myös joku super känkkäränkkä aamu, niin saatiin sitten ihan ryhmärämänä ärjyä toisillemme ilman että kukaan loukkaantui. Varmaan tosi kypsän näköistä toimintaa kun lähes 23- vuotias au pair kiukuttelee 6 ja 10- vuotiaille lapsille aamupalapöydässä, rouskuttaen samalla Kellog'seja tosi maanisesti. Sam piti tottakai huolen siitä, että neiti au pair saataisiin entistä suivaantuneemmaksi ja päätti matkia perässä jokaisen sanan ja eleen minkä tein. Aamupalan päätteeksi mua ei oikeesti edes kiinnostanut se fakta, että Puck halusi lähteä kouluun ilman housuja.

Some angry little smurf sneaked into my room last night and did something to me. Obviously the same smurf did also something to Sam and Puck. I felt like really mature 23- years old woman while arguing with two little girls on the breakfast table. Sam took care of the fact that if this this au pair wasn't already pissed off, she would be totally pissed off after our peaceful breakfast moment. At that moment where we were about to head to school, i didn't even care that Puck wanted to leave without pants on.

Päivän asu/outfit of the day

Tässä perheessä on oikeasti todella harvoin tälläsiä känkkäränkkä aamuja. Yleensä koulun käytävillä kaks unenpöpperöistä söpöläistä pitää mua käsistä kiinni ja kertoo mitä unia on nähnyt edellisenä yönä, kun samaan aikaan muiden kakarat ovat väriltään punaisia ja heittelevät eväsleipiänsä lattioille ja seinille. Yleensä au pairikin on hyvin leppoisalla tuulella. Tänään mua ei pidetty käsistä kiinni eikä kukaan puhunut mitään.

To be honest.. In this family these kind of mornings don't appear often. Barely once in a month. Normally i walk along the hall way at school with two little cuties, who are telling me about dreams what they saw last night, while other kids are screaming and throwing their lunch sandwiches on the floors and walls. Well.. not litreally. But something like that. This morning no one didn't hold my hand.



outfit of the day 2

SBT:n pojilta odotellaan sitten jotain palkkiota tälläsestä markkinoinnista. Suattaapi alkaa T-paita tilauksia ropajamaan! Terveisiä vaan Laurille.

 

Kuka oikeasti on keksinyt ruoan nimeltä Stamppot? Mörssätään perunat, kaalit ja pekonit sekasin. Sitten syödän se makkaran kanssa jonka lihapitoisuus on joku 10% ja hoetaan koko ruokailun ajan kuinka terveellistä se on. Todella E- ja C- vitamiinipitoista!

 

Who is this awesome person who created this "food" called Stamppot?

 

Ik heb iets voor hem te vertellen.

 

Aina irrallaan

ALERT ALERT ALERT

Tunteiden täyteinen päivä takana ja super diippiä pohdintaa tulossa. Tarkoitan siis diippiä.

Ja tiedoksi, mä en ole masentunut. Mä olen tunteellinen. Ja nää on faktoja. Ja kyllä kaikkien luettavaksi menee. Än yy tee nyt.

Vajaa neljä vuotta sitten tein spontaanin päätöksen. Se ei oikeastaan ollut edes päätös. Se oli sellainen perus Janinamainen tuuliviirin heilahdus. Mut tuntevat tietää varmasti mitä tarkoittaa tuuliviirin heilahdus mun kohdalla. Kun tuuliviiri heilahtaa, niin alkaa toiminta ja toimintaa seuraa yleensä joku tulos. Kaikki tapahtui niin nopeella tahdilla, että ei mulla ollut aikaa enää vetäytyä. Nössö-Janinan matka sai alkunsa, vaikkei se silloin kovin omalta jutulta tuntunutkaan. Itkua vääntäen astuin lentokoneeseen joka vei mut ensimmäistä kertaa pois äidin ja isän luota, ensimmäistä kertaa pois mukavuusalueelta. Pian olin Zürichissa.Olin ihan varma, että tuun maitojunalla kuukauden sisällä takas. Ylitin kuitenkin omat ja varmaan kaikkien muidenkin odotukset ja palasin Suomeen vuoden päästä.

Palatessani kotiin mä ymmärsin mitä ulkomailla asuneet ihmiset tarkoittivat sanoessaan että takaisin paluu on paljon vaikeampi kuin itse lähtö. Mulla oli kuitenkin tiedossa vuosi Voionmaan opistolla, joka teki mun paluusta paljon pehmeämmän mitä olin odottanut. Murehtimiselle ai kauheesti jäänyt aikaa. Ehdin käydä reilun viikon verran porukoita morjestamassa Veikkolassa, kun mentiinkin jo taas.

Voionmaalla oli tiivis ja rakkaudella kyllästetty yhteisö, jonka Maarit nimesi osuvasti Voionmaan kuplaksi. Meitä Voionmaalaisia yhdisti se iso tekijä, että me kaikki tultiin tuntemattomaan paikkaan ja alotettiin Voitsi elämän luominen yhdessä tyhjästä. Me tehtiin se Voionmaan kupla. Samalla kun meidän yhteisö tiivistyi yhdeksi perheeksi, mä erkaannuin entisestään ystävistä ja elämästä, jota elin Sveitsiin lähtiessäni. Ei tullut mitenkään yllätyksenä, kuinka nopeasti sekin vuosi oli ohi. Edessä oli kolmas muutto ja taas uusi alku. Nyt en kuitenkaan ollut yksin. Kädestä mua piteli kiinni eräs flegmaattinen jalkapallofanaatikko. Elämäni ensimmäinen rakkaus.

Seuraava vuosi meni jossain ihme vaiheilussa. Oikeastaan mitä tahansa yritin tehdä, en voinut välttyä siltä fiilikseltä. Siltä fiilikseltä kun tajuat aina vaan uudestaan  kerta toisensa jälkeen, että et kuulu mihinkään. Ikävöin välillä Sveitsin elämää, välillä oli ikävä äitiä ja isää, välillä vanhoja ystäviä jotka oli niin lähellä, mutta kaukana. Ja sitten oli se osa Janinasta joka asui Tampereella ja koitti asettua sinne. Mulla ei ollut mitään sellasta yhteisöä enää mitä mulla oli ollut aikojen alussa kun asuin vielä Veikkolassa, Sveitsissä tai Voionmaalla. Niistä yhteisöistä oli kaikki jo kasvamassa kovaa vauhtia irti. Ei ollut vakituista duunia, ei opiskelupaikkaa eikä mitään harrastusta jossa olis tavannut muita ihmisiä. Varmaan kaikki meistä ex- Voionmaalaisista koitettiin pitää meidän yhteisöä kasassa mutta tästä huolimatta ihmiset alkoi kasvamaan erilleen. Niinkuin elämässä käy. Uus kevät lähestyi taas. Kevät tarkoittaa mun elämässä aina muutoksia. Niin kävi nytkin. Rakkaus jalkapallofanaatikkoni kanssa vaihtoi olomuotoaan. Elokuuhun saakka voimassa ollut työsopparikin kertoi, että syksyksi olisi tehtävä jotain suunnitelmia. Tuuliviiri oli taas valloillaan ja otti vähän tuulta viiriinsä. Eläköön uusi alku. Neljännen kerran. Nyt olin niiiiiiiiiin valmis.

Päätös oli jälleen todella Janinamainen. Se vain kävi. "Teenpä tässä läpällä Au pair world sivustolle profiilin..". Viikon päästä ilmoitin äitille, isälle ja ystäville että häippäsen elokuussa Amsterdamiin. Olin NÄÄÄIIIN intona ja fiiliksissä, kuin ihminen voi olla. Oon nyt vasta myöntänyt sen, mutta olin ilonen että pääsisin pakoon. Halusin kerätä palaset ja painella sinne missä pippuri kasvaa. Fiilis oli ihan huikea. Menee vieläkin kylmiä väreitä kun kelailen sitä. :) Olin varautunut tekemään jotain ihan muuta seuraavan vuoden, mutta yhtäkkiä mulla oli lennot buukattu Damiin. Lähtö ei varsinaisesti pelottanut, mutta tottakai siinä möyryää pieni epävarmuus mahan pohjassa kun istut yksin lentokoneessa eikä sulla ole hajuakaan mikä sua odottaa. Hollanti? Miksi mä meen Hollantiin? Niin lähellä mutta niin kaukana.

Muuttaessa täysin vieraaseen maahan ja kulttuuriin, olet alussa lähinnä yksin. Jopa lähi marketissa käyminen tuntuu ihan extremeltä seikkailulta. Kaikki ohjat on sulla omissa käsissä ja voit alkaa luomaan sellasta elämää mitä itse haluat ja sä oot täysin stranger jokaiselle uudelle ihmiselle jonka tapaat. Sun on ylitettävä itses joka päivä. Jos haluat ystäviä, sun vaan on lähdettävä yksin ulos. Näet baarissa jonkun random seurueen istumassa ja sinne on vaan mentävä pokkana esittelemään itsensä. Pienten spontaanien repäisyjen ansiosta oon saanut uskomattoman tiiviin ystäväverkoston ympärilleni. Olo on todella kotoisa ja turvallinen. On tehnyt todella hyvää mennä muutama kuukaus semmosessa "onnellisuus höyryssä" sen kummemmin miettimättä mitään tai murehtimatta tulevaa.

Mä oon tietonen että tää kokemus on jo tähänkin saakka muuttanut mua, mutta tänään mulla tuli ihan semmonen olo että se tuntui jopa jollain tapaa rankalata myöntää itselleen kuinka paljon mä olenkaan pohjimmiltani muuttunut. Moni joka on viimeksi tavannut tai jutellut mun kanssa esimerkiks reilu puoli vuotta sitten, vois olla aika hämmentynyt. Puhumattakaan kuinka paljon siitä hetkestä oolen muuttunut, kun astuin ekan kerran lentokoneeseen joka vei mut Sveitsiin. Oon itekkin hämmentyny. Musta tuntuu että mulla on vähän samanlainen fiilis tällä hetkellä, kuin ihmisellä, joka on laihduttanut vuodessa 40 kiloa eikä meinaa uskoa sitä näkyä mikä peilistä näkyy. En tiedä mikä se fiilis on, mutta voisin kuvitella että se on just tällainen. Hämmentynyt, mutta onnesta soikea.

Yhtäkkiä huomaan, että monet piirteet jotka on ennen dominoinu mun peroonallisuutta, ovat ikään kuin on ajelehtineet jonnekkin kauas. Ne on vieläkin menossa mukana, mutta ne ei enää hallitse kaikkea mitä teen. Tilalle on noussut muuta. Elämän arvot on vaihtanu aika radikaalisti järjestystä ja tottakai myös ne ihmiset, joiden kanssa vietän paljon aikaa, määrittää jollain tapaa sitä mitä mä olen. Hollantilainen "hällä väliä- kulttuuri muokkaa mua joka päivä. Ja kyllä. Maantieteellinen sijainti määrittää myös sitä "mitä sä olet". Niin karulta kuin se kuullostaakin. Mutta eipä kai siinä mitään huonoa ole. Lähdin sillon aikoinaan mukavuusalueen ulkopuolelle jonka seurauksena tää kaikki on tapahtunut.

Kuten aiemmasta kirjoituksesta on havaittavissa, on mulla tässä viime päivinä ollut päällimmäisenä mielessä tulevaisuus. Se on taas tää kevät mikä painostaa miettimään. Ja vaikka lupasin itselleni pariin otteeseen että nyt elän täysillä tässä hetkessä samaan malliin, kuin olen viimeiset kuukaudetkin elänyt, niin asiat joita oon tänään tajunnut, ei kauheesti päästä mua näistä ajatuksista irti. Tänään oli nimittäin The day jolloin mä oikeesti pysähdyin ja kurkkasin vähän olkani yli. Iski vähän lärville se, kuinka paljon elämä on mennyt eteenpäin myös siellä, mistä mä olen ollut poissa. Vaikka kyllähän sen jollain tasolla on tiedostanut alusta saakka. Ehkä myös perjantaina häämöttävä loma Suomessa nostatti näitä fiiliksiä esiin. Oli aika lohdutonta tajuta kuinka monista ihmisistä on ajan saatossa tullut mulle taas tuntemattomia. Tajusin, että mä oon tietyistä asioista ja ihmisistä jo niin kaukana, että sitä etäisyyttä ei saa enää kurottua kiinni. Tarkoitan sitä etäisyyttä joka on näiden neljän vuoden aikana tiettyjen ihmisten välille kasvanut. Saa sitä ehkä lyhyemmäksi kurottua, mutta se vauhti millä kaikki muuttuu, on liian kova.

Tässä kun oon tarkastellut tätä mun elämääni, oon tajunnut ja joutunut myös myöntämään itselleni sen, että mä oon vähintään kahdessa palassa, ellen useemmassa. Vaikka mä vilpittömästi tunnen oloni kotoisaksi täällä, mä tunnen oloni kotoisaksi myös Suomessa. Mun perhe on Suomessa,
ja mun lähimmät ystävät on Suomessa, mutta täällä on myös mun perhe. Ystävät, jotka on ottaneet mut avosylein vastaan ja olleet mukana rakentamassa mun elämää tänne. Ystäviä jotka pitää musta huolta. Ystäviä jotka tekee kodin tunteen.

Mä uskon, että kun mä olen kerran lähtenyt matkaan, mä tulen olemaan aina jollain tapaa irtonainen. Ihan sama missä mä olen, siellä on jossain pala musta joka on kaukana kotoa. Olin sitten Suomessa tai Hollannissa, jossain on joku joka ikävöi.

Asuminen vieraassa ympäristössä tuo elämään jännitystä. Se antaa vapauden tunteen, se sallii alottaa puhtaalta pöydältä. Se on antanut mulle niin suuren onnellisuuden tunteen, ettei sitä voi kuvata sanoilla. Se opettaa olemaan yksin. Se opettaa ajattelemaan asioita itsenäisesti. Se opettaa käsittelemään ikävää. Sellaista ikävää joka tuntuu fyysisenä kipuna.

But it didn't come without a price. Missä ikinä seuraavan uuden alun aloitankaan, ikävä tulee olemaan läsnä. Tuun vielä monena aamuna miettimään että mitä sellasta kotona tapahtuu tänään, jossa olisin halunnut olla mukana.

Päivääkään en vaihtaisi pois.

Ajatusten brunssi

"Mä en oo koskaan addiktoitunu mihinkään kofeiini juttuihin."

Sanoi Janina kerran ja nauttii parhaillaan aamun kolmatta tuplaespressoaan.

Päivän asu.

Tälleen kun hengailee ulkomailla ja tapaa uusia ihmisiä jatkuvalla syötöllä, vastaat vähän turhankin usein kysymykseen "Miksi sä oot täällä?" tai "Mikä sut tänne toi?". Ja mitä vastaa nuori maailman tuulissa ajelehtiva peipponen?

"No.. Kai mä vähän niinku etin itteäni."

Jaa niin mitä mä etsin?

Siitä lähtien, kun mä oon alkanut tota kliseistä hokemaa käyttämään, mä oon jatkuvasti miettiny sen merkitystä ja vielä enemmän sitä että miks mä edes vastaan jotain tollasta? Tai miks ihmiset ylipäätään kysyy tollasta? Se on semmonen kysymys jonka kaikki kysyy yhtään sitä sen enempää mietitmättä. Koska niin nyt vain kuuluu kysyä. Miks sitä nyt yleensä reissuun lähdetään.. Mieti tilanne jossa oot Phuketissa biitsillä ottamassa vähän tanaa ja joku random tyyppi tulis kysymään sulta että "Terve Jooseppi. Miks sä oot lomalla?".  Sitten hämmennyt ja vastaat jotain tyhjänpäiväistä.

Ja siis mistä mä oikeen ajattelin itseäni etsiä? Viinikellarista? Litran tuopista? Mähän olen siinä. Mä olen siinä hetkessä vähintään fyysisessä muodossa ja mun ainakin kuuluisi olla siinä hetkessä myös ajatustasolla. Olen syyllistynyt tämän kliseisen lauseen törkeään väärinkäyttöön.

Mulla on aivot joka kerta vähintään yhtä solmussa kuin mun ohutsuoli kun alan pohtimaan näitä juttuja. Koitan saada näitä ajatuksia kirjoitettua ja lopulta aikaansaannokseni muistuttaa lähinnä sellasta jotain sanaoksennuskasaa. Suomen kieli on muuten kiva kun voi yhdistellä kaikkia sanoja ja kuullostaa idiootilta. Mutta nyt oksennetaan taas. Kysymyksiä kysymyksiä. Haluan vastauksia.

Miksi ihmisen täytyy kuluttaa 80% ajastaan miettien kysymyksiä tyyliin: Mitä mä haluan opiskella? Mitä duunia mä haluan tehdä isona? En usko olevani ainoa reppana joka noita ajtuksia pyörittelee mielessään. Jos ei tietoisesti niin siellä ne pähkinät salakavalasti kolisee pääkopassa turhan usein. Jos ei kolise niin sillon saattaa olla päällä se moodi, että on heittäytyny virran vietäväksi tai oikeasti löytänyt sen oman juttunsa.

Rakentuuko elämä oikeesti sen koulutuksen ja uran ympärille vaikka sitä kuinka koittais välttää? On urakeskeisiä tyyppejä, sitten on ne muut. Mitä ne muut on? Ei niinkään panosta uraansa, mutta.. Ihmisiä jotka käy töissä koska on pakko?

Oonko mä niinku löytäny mun elämän kultaisen keskitien, punaisen langan, sitten kun oon siellä koulussa missä voin opiskella mua kiinnostavia juttuja? Melkeen voisin väittää että en.

Mä vietän nyt mun neljättä "välivuotta". Inhoan tuota sanaa. Sietäis saada nenillensä se urpo joka tuon sanan on joskus ottanut käyttöön. Voiko olla yhtään väheksyvämpää sanaa kuvaamaan sitä, että et nyt satu kulkemaan sitä väylää, jonka yhteiskunta on sulle aurannut. Mistä sä ensinnäkin vietät välivuotta?

Hei. Olen Janina. Vietän nyt neljättä välivuottani.

Hei Janina. Mistä vietät välivuotta?

Kaavasta joka meille on saneltu.

Jaa. Otit sitten vähän pidemmän loman.

Ei oikeestaan. Elän vähän.

Täytyy se varmaan kepillä kokeilla jäätä ja hakea opiskelemaan alalle joka nyt tällä hetkellä kiinnostaa. Sitten kun olen siellä koulussa, voin mietiskellä vaikka sitä, etät olenko siellä siksi koska vilpittömästi haluan opiskella, vai siksi koska muutkin on. Luultavasti mulle käy niinkuin miljoonille muille. Kyseinen ala ei enää kymmenen vuoden päästä edes kiinnosta ja sitten mietitään taas että mikä musta tulee kun olen vielä isompi. Sitten rakennan Kylmälään kasvihuoneen ja alan kasvattamaan kurkkua.

Tämän oksennuksen jälkeen ei tarvitse miettiä huomista. Nyt jatketaan tyytyväisin mielin välivuotta. Tää teksti on hyvä simerkki siitä kun ekassa lurittelussani sanoin ettei mun jutuissa oo päätä eikä häntää. Tai ei ainakaan häntää.

Terveisin,
Universumin onnettomin filosofi.

MOI. HEY. DAG. YO.

Täällä kirjoittaa puolikas Janina. Toinen puolikas jäi viettämään pitkää viikonloppua ja toivon kovasti, että hän tulisi pian jo takaisin. Hänellä on kaikki energiani. Tämä toinen puolikas kirjoittaa nyt ilman aivoja.


It's half-Janina writing here. Other half of Janina decided to continue her long weekend. To be honest, i really hope that the other "half-Janina" is coming back soon. I miss her. She has all my energy. This other half is going to write now. Without brains.

Oltiin Annin kanssa illallisella ihan huippu symppiksessä ravintolassa, Bazarissa. Mun annoksella oli niin hauska nimi, että päätin tilata sen edes katsomatta mitä se sisältää. Annosvalinta osottautui paskimmaksi ikinä.

We had dinner at Bazar with Anni. The place was super sympathetic and cute. I opened the menu and saw a meal with super funny name, so i ordered it without even checking what kind of  meal it actually was. Afterwards it turned out that my spontaneous choise was the worst choice ever. Such a bummer that i can't even remember that name anymore.

Taistelin äsken itseni ja rakkaan fillarini tuolta pimeyden ja kylmyyden keskeltä viikonlopun vietosta kotio turvaan. Noin 2 minuuttia sen jälkeen, kun eilen olin täällä fiilistelly kuvieni kanssa kuinka ihanan vihreää ja syksyistä täällä Damissa on, alkoi taivaalta satamaan mun sukan kokosia lumihiutaleita. Maa peittyi lumeen. Sitten tuli aurinko ja ne suli. Tuli märkää. Sitten tuli pakkanen ja nyt on liukas. Tästä huolimatta Hollantilaiset ei sorru julkisiin kulkuneuvoihin vaan käyttää pyöriänsä. Minä koitan tehdä saman perästä.

I tried to be Dutch again and biked all the way from town to IJburg . Then i realized that Dutch girl wouldn't even do that shit. Because Dutch girls don't even live in IJburg.

Kotiovesta sisään astuessani Pikku Puck juoksee alasti ympäri keittiötä, Sam karjuu vessassa kun vessapaperi on loppu, perheen äiti koittaa todella epäuskottavasti saada Puckia laittamaan pyjaman päälleen, eikä kukaan oikeastaan reagoi Samin vessapaperin tarpeeseen mitenkään ja huuto vain yltyy. Perus sunnuntai-ilta. Niin koomista ja kaoottista, mutta niin kotoisaa.

When i arrive home, Little Puck runs naked around kitchen, Sam yells in toilet that we ran out of toilet paper, mother yells that Puck should put her pyjama on and no one actually reacts on toilet paper issue. Sam start screaming louder. Typical sunday evening. So chaotic but so cosy.

Puck oli saanut mummoltaan vanhan Nokian kännykän synttärilahjaksi ja oli siitä kovin ylpeä. Olis siistiä, kun itsekin osais olla noin vaatimaton ja iloita esimerkiksi siitä vanhasta Nokian puhelimesta. Ite paskoin kännykkäni joku aika sitten ja olin ihan tuusan nuuskana kun jouduin pari päivää käyttämään perus Nokiaa jossa ei ollut mahdollisuutta käyttää Whatsappia. Sitten kiersin ympäri Amsterdamia tippa linssissä koittaen löytää halvinta puhelinta missä voisin käyttää Whatsappia. Ostin 60 eurolla jonkun Samsungin "älypuhelimen" ja nyt valituttaa ku on niin huono kamera ja nettiä on vaikeeta selata. Voi C'moon. Oon naurettava. Ihmismieli on tosi naurettava.

Puck had an old Nokia cell phone for her birthday. She is super happy and proud of it. Would be awesome if i could be even almost as modest as Puck was with her old shitty Nokia phone. Some weeks ago i accidentally destroyed my HTC, so i had to use my old miserable Nokia for couple of days. These couple days i was only complaining about this fucking Nokia. No Whatsapp.. No internet. Nothing. I was feeling miserable and was sure that the world will end if i don't get my Whatsapp back. I bought cheapest "smarthpone" what i found. Some little Samsung for 60 euros. Now i got my Whatsapp, but complaining about shitty camera and how difficult it is to browse internet with this shit. What the fuck Janina? Im ridiculous. The humand mind is ridiculous.

Istuttiin eilen iltaa ystävien kanssa. Meitä oli kolme, myöhemmin neljä, kun naapurin tyttö liittyi joukkoon. Tilattiin Indonesialaista ruokaa illalliseksi. Kaveri kertoi tilauksen yhteydessä että laittakaa semmonen kahdelle ihmiselle sopiva satsi. Ne kuuli puhelimen toisessa päässä että kahdelletoista nälkäiselle isokokoiselle miehelle sopiva satsi.

Last night we were hanging out with friends. R ordered some Indonesian food for us and on the phone he told them to make enough food for two persons. Apparently the guy in the restaurant heard " we need enough food for 12 hungry men".

Istuttiin pöydän ääressä aamu viiteen saakka ihmetellen mm. sitä, miksi ihmisten hiusten väri muuttuu elämän aikana moneen kertaan. Leuka ja nenäkin kuulema kasvaa koko elämän ajan. Päädyttiin siihen lopputulokseen, että jos oikeasti näin on näreet, niin mun reuman ansiosta mä näytän kahdenkymmenen vuoden päästä merirosvolta, joka on saanut liian monta kertaa turpaan.

Yes i made it this far, but i'm not going to translate this last part. I'm tired and i suck.

Harmony

Haha my mom sent me a photo of their yard..

Meanwhile in Amsterdam..

 

Paras fiilis on se, kun lauantai aamuna herää siihen että pikku Puck soittaa pianoa. Vaikka ei se osaa edes soittaa. Ei oo mihinkään kiire. Valmis maailma ja on omenan lohkojakin. Tän fiiliksen kruunaa se, kun suihkun jälkeen konttaat takas sänkyyn ja jätät huoneen oven auki. Koska niin kotona tehdään.

The best feeling ever is when you wake up on a saturday morning and hear little Puck playing piano. She really sucks with playing piano, but that's not the point. I don't have to rush anywhere. Why should i rush to somewhere, if there is a fucking "apple cutter" waiting for me in the kitchen? Everything is already done and built for me. After shower i crawl back into my bed and leave my door open. Because that's what you do at home.

Pirkko voi lähteä Suomesta, mutta Suomi ei Pirkosta

Poljin tänään, myöhäisenä iltapäivänä urheasti pitkän matkan Westlandgrachtiin Titan kämpille viettämään leffailtaa. Leffaillat on meidän tapauksessa sitä, että telkkari näyttää mustaa ruutua, pöydällä on ihan liikaa karkkia ja kukaan ei vaivaudu illan mittaan mainitsemaan mitään sanaa tai muuta ilmausta, joka jotenkin liittyisi elokuvan katsomiseen. Tänään mä kuitenkin rikoin radikaalisti näitä normeja mainitessani, että ei vissii olla kattomassa mitään leffaa. Titan vastaus oli jotain tyyliin "No.. voihan tohon jonku MTV:n pistää pyörimään.". Tv sai jatkaa rauhallista hiljaiseloaan ja meidän keskustelu jatkui jotenkin näin..

Sika hauskaa, kojootin hauskaa, magnustin hauskaa, vesinokkaeläimen hauskaa, elefantin hauskaa, sopulin hauskaa, koiran hauskaa, kissan hauskaa, hevosen hauskaa, linnun hauskaa, kirahvin hauskaa, mittarimadon hauskaa..

BHUHAHAH! Ollaan ihan majavan hauskoja pirkkoja.

Titta ja Taija ovat pian mun ainoat Suomalaiset kaverit täällä, kun Ilona lähtee helmikuun lopulla lätkimään. Hylkää meidät. Saatana.

Suurin osa mun ystävistä täällä on joko Hollantilaisia tai jotain muita kansallisuuksia. Tykkään siitä hyvin kovin paljon. Mutta. Tänään (tai eilistä se jo on) illalla taas korostui se, kuinka tärkeää on välillä päästä ilmaisemaan itseään sillä omalla äidinkielellä. Suomeksi. Se on kuulkaa todella terapeuttista tökätä kaveria kylkeen ja kysyä siltä että

 "Hei, kuinka monta kertaa sä oot tänään pierassu?"

ja sitten vielä saada vielä ihan oikea vastaus tähän kysymykseen -Naurua. Oikeeta urponaurua. Ja mä oon siis ihan tosissani.

Ps: Yritän ryhdistäytyä mun kameran käytön kanssa!

Translation: This post will not be translated . Because this is so Finnish. I'm so Finnish.

Pähkinä

Kuka  muuten on keksiny sen kliseen että ihmisellä on oltava unelmia joita tavoittelee? Mulla ei ole mitään käryä mikä mun unelma on. Mä oon tän sanonnan mukaan sitten menossa ihan hakoteille kun mulla ei oo mitään suurta mitä tavoittelen.

Tällä hetkellä jos pitäis nimetä joku unelma, se olis pyykkiteline. Ihan oikeasti haluan pyykinkuivaustelineen. Niinpä, meillä ei oo pyykinkuivaustelinettä, mutta meillä on omenan lohkoja. Ja mun lattialla on kasa pyykkejä leviteltynä "kuivumaan". Perus perjantai, Janinan pyykkipäivä. Argumentti pyykinkuivaustelineen puutteeseen oli se, että talossa ilmankosteus nousee jos niitä ei kuivaa kuivurissa. No mä en laita mun vaatteita kuivuriin, ne menee pilalle. Eikä noikaan laita. Tosi kätevää ripustella ne ympäri taloa. Silloin se ilmankosteus ei ilmeisesti nouse, kun ne roikkuu tuolla kaiteilla ja tuolien selkänojilla. Silloin pyykit ilmeisesti ikään kuin menettävät olemassaolonsa.

Mutta siis kuitenkin. Lupaan olla sitte onnellisesti hakoteillä. Nauran leveästi mun ite rakentamassa majassa jossa ei oo kattoa eikä mulla oo ruokaa. Eikä pyykkitelinettä.

Sitäpaitsi Ice agen se oravakin jahtaa vaan sitä pähkinää hullun kiilto silmissä eikä seuraa yhtään mitään mitä sen ympärillä tapahtuu. Eihän sillä ole edes sosiaalista elämää. Sitten se joutuu kaikkiin ongelmiin. Jäätyy esimerkiksi kaulastaan kiinni jäähän, raukka. Miksei välttää näitä kaikkia pettymyksiä olemalla vaan rauhassa hetkinen. NIH.

Mä tässä kelailin, että hengailen mielummin ilman mitään tavotetta hetken. Ahdistun sitten joskus myöhemmin.

Translation: Not all who wander are lost.

Gimme moreeee!

Meikän host iskällä Ivolla on taipumus ostaa kaikkea tosi turhaa sälää talo täyteen. Tai no ei se itseasiassa edes niin paha tapaus ole. Vois olla ja on varmasti paljon diipimpää settiä joissain muissa talouksissa. Oon optimisti. Ei täällä missään "hyihyi mitä kulutusta"- oksennuksessa joudu kuitenkaan uimaan. Tosin talo on pinta-alaltaan melko suuri. Ehkä se hämää.

Tänään Ivo tuli maustelaatikko-ostoksilta Ikeasta kera kassejen. Sillä on siis aikomus laittaa meidän kaikki 8 maustepurkkia järjestykseen niihin laatikoihin, kun ei kuulema löydy mitään koskaan ikinä mitenkään kun etsii. Itse yleensä löydän. Oon niin hyvä tyyppi etten tarvii maustelaatikoita. Maustelaatikot on luusereille!

Mutta siis kyse ei nyt tosiaan oo niistä maustelaatikoista, vaan siitä mitä löysin sieltä maustelaatikoiden seasta. Jotain ihan älytöntä. Jollekin tää saattaa olla jo ihan old school settiä, mutta mä oon niin jälkikäyskentelijä, että mä en meinannut uskoa silmiäni. OMENAN LOHKOJA. Mitä paskaa?

Maailman turhimpia keksintöjä top viitoseen ehdottomasti. Mun maailmassa tää biittaa jopa tukisukkahousut. En todellakaan tarvitse tätä. Maailma ei tarvitse sinua omenaleikkuri. Mene pois sinne mistä tulit. Mutta kun se on niin kätevä. Se on Ikeasta. Söpön värinen. Ja niin halpa. Eikä enää tarvii käyttää veitsiä. Joku tyyppi jossain on vahtinu tämän odjektin surullista valmistusprosessia ja ihan varmasti hymäillyt ääneen "tee työtä jolla on tarkoitus". Ainaki mä olisin hymäillyt.

Kelasin että ok. Jos onnistun tällä värkillä tekemään lohkoperunoita, niin nousee propsit takuulla enkä luovu tästä enää i-k-i-n-ä. Perunat lenteli kuitenki ihan helvetisti pitkin työtasoa ja lattioita. Olivat liian kovaa kamaa. Paskan möivät. Turhuuksien roviolle sanoisi herra kalpeanaama. Minä taidan joutaa turhuuksien roviolle. Ainiin. Sen nimi on SPRITTA. Siis sen lohkojan. Se on tyttö?

En tykkää turhuuksista. Itselläni ei ole ollenkaan turhuuksia. Ei ole. Ei.

My host dad Ivo has this habit to buy everything "as unnesseccasy as possible" -stuff into our home. You know, just because.. Just because, because. Just because you don't need it. I never understand these people who does this kind of impulsive shoppings. That's maybe because i'm the poor wnb hippie bitch who never has money to buy anything unneccessary for herself (i really don't! I need everything i buy.). Yup. I'ts lady poor talking now. So if you're impulsive shopper, don't feel bad about it. I'm just jealous. Don't stop doing your spontaneous shoppings.

Today Ivo came home with his Ikea bags full of some small plastic boxes. Determinedly he told me how he's going to organize all our 8 spice jars into these boxes. He told me that he never finds anything from that messy cupboard. Well.. I don't have this problem. But that's just because i'm such a good person. Those plastic boxes are for loosers.

But however these plastic boxes aren't the thing what i wanted to talk about. And i know you're not interested, but thats your problem. Not mine. My problem is this item. This piece of plastic which makes apple slices for you. Just one press and tsadaaaaaaaaaaa you got 8 cute slices of apple. How fucking awesome is that! We absolutely need this piece of plastic in our kitchen. And i'm sure you need it also. We absolutely need it. Just because it is so unneccessary, it is so cute, it is so cheap. It is so from Ikea. It is so awesome. We don't have to cut apples anymore. We have this thing called SPRITTA. Yup. It is her name. It is she.

When i hold this little piece of vanity in my hands i hear someone, somewhere singing something like "Do job which has a meaning lallallaaaaaaaaa..".

Well i still wanted to give a try for this little cutie. "If  you can make some sliced potatoes for me, i will fucking use you every day from now on.". Unfortunately my potatoes were too hard bite for this piece of shit and were  flying all over our kitchen. I got zero slices. Go Spritta. Go to the place where you belong.

 I don't like vanities. I don't have vanities. No. Never.





Yksi painallus riittää.

Zim Zlatan Bim.

 

 

Yes i need some sleep now.

 

 

Call me blogger.

So..

I promised to my friend Titta that i will start writing a blog. Well, actually i promised that i will start writing a private blog only for her and now i'm yelling about it on Facebook. Sorry Titta and good bye my dignity. I also thought that by creating a thing called blog, i make a favor for those poor human beings on Facebook, who doesn't know how to click "hide all stories from Janina" - button. My friend Markus Nurmi included.
To be honest with you, i don't know why to create a blog if you don't actually have anything clever to say. And even less understandable is to translate this shit in English if you can not even communicate in English. But as you see, I DID IT! HA. And i progress.

BTW right now i'm kinda pissed off because i kinda live in aquarium, which is also a house. Despite the fact am I in my basement room or in the kitchen, there is either the sun(which kinda makes me blind), or our Korean window cleaner guy with his super happy face outside my window. I mean.. There is nothing bad with sunshine or our window cleaner guy at all(he's freaking funny.). Actually i should be dancing right now because it really doesn't happen often that the sun pops out. When you live in Holland. But anyways, why the hell build a house with so many windows and glass, that you gotta hire a personal window cleaner, or you gotta wave hello to a neighbor who is walking on the street, while you're sitting in your toilet? Design. So creative. Let's be creative and design a fucking glass box so Janina can feel herself like an goldfish. And can't write.

Bloggari on mun ammattinimike

Lupasin ystävälleni Titalle alkaa kirjoittamaan sille blogia. Tosin petin lupaukseni sanoessani, että alan kirjoittamaan sille privaattipäiväkirjaa ja nyt kuitenkin promoan tätä kakkapaperin palasta neljällesadallekahdellekymmenelleviidelle muulle ihmiselle. Ajattelin myös että tää on samalla jonkunlainen palvelus niille raukolle, jotka ei Facebookissa osaa klikata "hide all stories from Janina"- painiketta. Mutta joka tapauksessa mähän olen ihminen joka ei kestä yhtään mitään kritiikkiä, eli kaikki negatiivinen palaute Titta Pennaselle. Kiitos. Tosin en usko että sun kannattaa alkaa tätä kakkaa mitenkään kritisoimaan, sillä se tuskin tulee muuttumaan yhtään sen laadukkaammaksi.

En rehellisesti sanottuna tiedä miksi perustaa blogi, jos ei ole mitään fiksua sanottavaa. Toisaalta oon huomannu että kauheen monia kiinnostaa myös se jos joku ihan random tyyppi on ostanu uudet pilkkusukkikset ja postailee niistä sukkiksista 3 erilaista kuvaa bloggeriin. Mutta niin, perustin kuitenkin. HA!!! Jutuissani ei tule luultavasti olemaan mitään järjen hiventä, eikä ne varmaan tule olemaan kovin syvällisiä. Mua myös vituttaa tosikot. Eli sulje tämä sivu nyt, jos uskot olevasi totinen ihminen, tai jos joku on joskus sanonut sulle että oot vitun ärsyttävä tosikko.

Anteeksi myös äidille<3 etukäteen. Saatan käyttää välillä joitain voimasanoja, joista et niin pidä. Muistan kuitenkin elävästi sen hetken kun ajoit meidän vihreellä Ford Fiestalla Veikkolan S-marketin parkkiin ja kiljaisit todella agressiivisesti mutta sievästi "Vittu!", kun joku kanssaliikennöitsijä toilaili. Tai sä toilailit, en sitä ihan tarkkaa muista. Muistan vaan että kiljaisit, joten olkoon lapsesikin kiljuminen hyväksyttävää.

Ja kyllä joo EI ole jäämässä tämä ulkoasu tämän näköiseksi. Tän paskan käytön opettelu vaatii paljon enemmän kärsivällisyyttä mitä multa voi kukaan tai mikään vaatia."Janina, olet ihan helvetin dorka, eikä tähän mitään atk-taitoja tarvita." Ole hiljaa.

Tällä hetkellä mua ärsyttää muuten aivan todella hirveän kovasti asua tässä kanaalin varressa könöttävässä akvaariossa, jossa huolimatta siitä olenko kellarissa vai keittiössä, mut häikäisee joko aurinko, tai meidän Korealaisen ikkunanpesijän naurava naama. Siis aurinko itsessään on kiva objekti, eikä meidän ikkunanpesijässä ihmisenä oo mitään vikaa. Mutta miksi rakentaa(kasata) talo jossa on niin paljon ikkunoita ja lasia, että sun täytyy palkata henkilökohtanen ikkunanpesijä ja voit vilkuttaa kadulla kävelevälle naapurille istuessasi paskalla? Design. Muotoilua. Ollaan luovia ja muotoillaan laatikko.

En oikeesti kestä kirjoittaa enää. Häikäisee enkä näe näyttöä.