Se oli sellanen "tässä tytöt vähän nousuhumalassa hupsistakeikkaa"- keskustelu. Keskustelun laatu ja sisältö taattua kamaa. Näistä keskusteluista ei herkistelyittä ja itkuitta selvitä. Nämä keskustelut on tärkeitä. Ne synnyttää aina paljon uusia polkuja. Päättymättömiä polkuja.
"Ei pidä koskaan nimetä ääneen niitä asioita jotka määrittää sun identiteettiä."
Totesi ihana ystäväiseni.
Tätä ajatusta mutustellessa sen merkitys nousee mun maailmassani koko ajan itsestään selvemmäksi. Ajatus jota en koskaan ole sen kummemmin pyöritellyt, vaikka Sulle nää jutut saattaa olla täysin itsestään selvyyksiä. Mikäli olet löytänyt itsesi näitä asioita mietiskelemästä illan myöhäisinä tunteina lämpimän peittosi alla, olen melkein kateellinen. Tai olen kateellinen huolimatta siitä, vaikka olisit ollut vessassa kakalla niitä funtsimassa. Toivon, että olisin miettinyt näitä asioita jo kauan sitten, vaikka uskonkin "parempi myöhään, kuin ei milloinkaan" sanonnan merkityksen olemassaoloon. Ja itseasiassa muuten pakko perua tuo kateellisuus juttu. En halua olla kateellinen ihminen. Kateus on oksettava ilmiö.
"Aina irrallaan" tekstissä heitin ajatuksia ilmoille siitä, kuinka tunnen olevani irrallaan, palasina ympäri maita ja halmeita. Tekstin lopussa mä jopa totean sen, että kun mä olen kerran lähtenyt juuriltani, tulen aina olemaan jollain tapaa irrallaan. Niin.. Oonko mä ainoa joka kuulee semmosen tuomiopäivän kellojen kolinan jossain taustalla tota lausetta ääneen lukiessa?
Kuinkakohan paljon kyseinen ääneen toteamus alkaa rajoittamaan ja ohjailemaan sitä, miten mä jatkan tätä maanpäällistä eloani? Tai sitä, miten mä kehityn ihmisenä? Ei mitään hajua. Kun olen luonut itselleni tälläisen diagnoosin, jatkanko mä vaan mun toimintaa tän "diagnoosin" rajojen sisällä? Mitä tahansa teenkin, tuo kyseinen ajatus irrallisuudesta mahtaa seurata ja ohjailla sitä, miten toimin ja tarkastelen mun elämää tulevaisuudessa. Se sulkee multa mahdollisesti pois sen ajatuksen, että ihan yhtä lailla mulla on mahdollisuus löytää se koti jostain, missä voin olla sata prosenttisesti läsnä. Jos mä vaan paahdan eteenpäin ajatellen, että mä nyt tässä vähän ajelehdin maailman tuulissa. Ei mulla oo enää mitään henkistä kotia, niin sehän on aika itsestään selvää, että silloin mä en anna itselleni mahdollisuutta löytää sitä kotia.
Entä se, kun joku tyyppi kysyy multa, että minkälainen luonne sä olet? Vastaan jotain tyyliin että noh, mä olen tälläinen todella impulsiivinen ihminen. Kun määrittelen omaa luonnettani esim. impulsiivikseksi, mä annan itselleni sellaisen salaisen hyväksynnän olla juuri sellainen. Hei, se on ihan ok raivopäissään töksäyttää läheisille tosi ikäviä asioita. Jälkeenpäin voin kuitenkin vain pyytää anteeksi ja selitellä näitä ilkeitä sanoja impulsiivisella luonteellani. Mä nyt olen tälläinen.
Auttaako masentunutta ihmistä se, että joku diagnosoi hänet masentuneeksi?
Okei onhan näissä asioissa ihan biologiasiakin seikkoja. Se on fakta. Mutta joka tapauksessa.. Sen sijaan että määrittelen omaa luonnettani erilaisilla adjektiiveilla, voisi olla fiksumpaa jatkaa tätä mahtavaa matkaa ilman mitään rajauksia. Antaa itseni kehittyä.
Mistä mä edes oon keksinyt, että mä nyt olen tälläinen impulsiivinen persoona? Ehkä mä vaan oon välillä ilkeä ja ajattelematon mulkku, jonka täytyy parantaa itsehillintäänsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti