Ajatusten brunssi

"Mä en oo koskaan addiktoitunu mihinkään kofeiini juttuihin."

Sanoi Janina kerran ja nauttii parhaillaan aamun kolmatta tuplaespressoaan.

Päivän asu.

Tälleen kun hengailee ulkomailla ja tapaa uusia ihmisiä jatkuvalla syötöllä, vastaat vähän turhankin usein kysymykseen "Miksi sä oot täällä?" tai "Mikä sut tänne toi?". Ja mitä vastaa nuori maailman tuulissa ajelehtiva peipponen?

"No.. Kai mä vähän niinku etin itteäni."

Jaa niin mitä mä etsin?

Siitä lähtien, kun mä oon alkanut tota kliseistä hokemaa käyttämään, mä oon jatkuvasti miettiny sen merkitystä ja vielä enemmän sitä että miks mä edes vastaan jotain tollasta? Tai miks ihmiset ylipäätään kysyy tollasta? Se on semmonen kysymys jonka kaikki kysyy yhtään sitä sen enempää mietitmättä. Koska niin nyt vain kuuluu kysyä. Miks sitä nyt yleensä reissuun lähdetään.. Mieti tilanne jossa oot Phuketissa biitsillä ottamassa vähän tanaa ja joku random tyyppi tulis kysymään sulta että "Terve Jooseppi. Miks sä oot lomalla?".  Sitten hämmennyt ja vastaat jotain tyhjänpäiväistä.

Ja siis mistä mä oikeen ajattelin itseäni etsiä? Viinikellarista? Litran tuopista? Mähän olen siinä. Mä olen siinä hetkessä vähintään fyysisessä muodossa ja mun ainakin kuuluisi olla siinä hetkessä myös ajatustasolla. Olen syyllistynyt tämän kliseisen lauseen törkeään väärinkäyttöön.

Mulla on aivot joka kerta vähintään yhtä solmussa kuin mun ohutsuoli kun alan pohtimaan näitä juttuja. Koitan saada näitä ajatuksia kirjoitettua ja lopulta aikaansaannokseni muistuttaa lähinnä sellasta jotain sanaoksennuskasaa. Suomen kieli on muuten kiva kun voi yhdistellä kaikkia sanoja ja kuullostaa idiootilta. Mutta nyt oksennetaan taas. Kysymyksiä kysymyksiä. Haluan vastauksia.

Miksi ihmisen täytyy kuluttaa 80% ajastaan miettien kysymyksiä tyyliin: Mitä mä haluan opiskella? Mitä duunia mä haluan tehdä isona? En usko olevani ainoa reppana joka noita ajtuksia pyörittelee mielessään. Jos ei tietoisesti niin siellä ne pähkinät salakavalasti kolisee pääkopassa turhan usein. Jos ei kolise niin sillon saattaa olla päällä se moodi, että on heittäytyny virran vietäväksi tai oikeasti löytänyt sen oman juttunsa.

Rakentuuko elämä oikeesti sen koulutuksen ja uran ympärille vaikka sitä kuinka koittais välttää? On urakeskeisiä tyyppejä, sitten on ne muut. Mitä ne muut on? Ei niinkään panosta uraansa, mutta.. Ihmisiä jotka käy töissä koska on pakko?

Oonko mä niinku löytäny mun elämän kultaisen keskitien, punaisen langan, sitten kun oon siellä koulussa missä voin opiskella mua kiinnostavia juttuja? Melkeen voisin väittää että en.

Mä vietän nyt mun neljättä "välivuotta". Inhoan tuota sanaa. Sietäis saada nenillensä se urpo joka tuon sanan on joskus ottanut käyttöön. Voiko olla yhtään väheksyvämpää sanaa kuvaamaan sitä, että et nyt satu kulkemaan sitä väylää, jonka yhteiskunta on sulle aurannut. Mistä sä ensinnäkin vietät välivuotta?

Hei. Olen Janina. Vietän nyt neljättä välivuottani.

Hei Janina. Mistä vietät välivuotta?

Kaavasta joka meille on saneltu.

Jaa. Otit sitten vähän pidemmän loman.

Ei oikeestaan. Elän vähän.

Täytyy se varmaan kepillä kokeilla jäätä ja hakea opiskelemaan alalle joka nyt tällä hetkellä kiinnostaa. Sitten kun olen siellä koulussa, voin mietiskellä vaikka sitä, etät olenko siellä siksi koska vilpittömästi haluan opiskella, vai siksi koska muutkin on. Luultavasti mulle käy niinkuin miljoonille muille. Kyseinen ala ei enää kymmenen vuoden päästä edes kiinnosta ja sitten mietitään taas että mikä musta tulee kun olen vielä isompi. Sitten rakennan Kylmälään kasvihuoneen ja alan kasvattamaan kurkkua.

Tämän oksennuksen jälkeen ei tarvitse miettiä huomista. Nyt jatketaan tyytyväisin mielin välivuotta. Tää teksti on hyvä simerkki siitä kun ekassa lurittelussani sanoin ettei mun jutuissa oo päätä eikä häntää. Tai ei ainakaan häntää.

Terveisin,
Universumin onnettomin filosofi.