14.2

Laitoin viime yönä Inkalle ystispäivä viestin ja tuli ihan jäätävän vanha olo. Tajusin että ollaan Inkan kanssa jaettu surut ja ilot, oltu kännissä, itketty, naurettu ja draamailtu ja oltu ihan urpoja jo kymmenen vuoden ajan. Inka on saanut monet Janinan kiukut harteilleen. Inkan vanhempien koti oli aikoinaan semmonen kakkoskoti mulle, johon ryömittin Inkan kanssa baarista tai kotibileistä aamun aikaisina tunteina. Lähes aina. Vaikka oma koti oli vain parin kilsan päässä. Joskus roudattiin vähän muutakin sakkia mukana. Joskus Inkan äiti, Tiina oli ihan sujut asian kanssa. Välillä oli Tinde raukka ihan hermoromahduksen partaalla.

 

Usein käskin Inkaa herättämään mut aamulla, sillä Inka oli aina ennen mua hereillä. Sitte unissani raivosin ja käskin Inkan painua vittuun. Herätessäni olin myös kiukkunen kun ei Inka ollut herättänyt.

 

"No mitä hittoa? Sä käskit mun painua vittuun."

 

Tämä ei tapahtunut vain kerran.

 

 

 

Ystäviä on niin kovin monenmoisia. On niitä jotka pysyy menossa mukana vuodesta toiseen huolimatta siitä missä päin maailmaa viiletät. Sitten on niitä, jotka ikään kuin tippuu kärryiltä, mutta lämmittää mieltä muistoissa. Eivätkä nää elämän tuulissa elämästä kadonneet tyypit oo yhtään sen arvottomampia. Pittää nääs muistaa, että jokanen hemmo johon elämän aikana tutustuu, jättää suhun jonkun jäljen ja siitä pitää olla kiitollinen. Paitsi jos se jälki on joku trauma siitä että kaveri on esim. kakannut sun sängylle. Niistä ei tarvitse olla kiitollinen.

 

            Hyvvvää ystävänpäivää ystävät. Kaikki te menossa pysyneet ja menosta pudonneet.

                  Edit: Vähän huono ilmaisu tuo "pudonneet". Mutta tiiätte mitä tarkoitan.