Olin äsken lasten kanssa kylvyssä. Joo, olimme kolmistaan yhden hengen kylpyammeessa ja kilpailtiin siitä, kuka pystyy olemaan pisimpään veden alla. Hävisin kokoajan ja lopulta meinasin hukkua kun koitin vähän keulia.
Nyt tässä sängyllä makoilen leveällä selälläni ja mietiskelen. Mietin äsken niin kovasti kaikenlaista, että jotenkin onnistuin kippaamaan reisiini nojaavan läppärin naamalleni. Tiedätkö sen tunteen, kun tajuat kohta sattuvan niin saatanasti, mutta mitään ei ole enää tehtävissä? Ummistat vaan silmät ja odotat tulevaa kopsahdusta tai jotain muuta. Näin kävi nyt. Hidastetusti minun räjähdyspisteessä oleva Acer napsahti ylähuuleeni. Sellainen vittumainen kevyt kopsautus joka sattuu niin että raivoheität jonkun ulottuvilla olevan objektin seinään tai jotain muuta fiksua. Monesti olen myös idioottimaisesti kannatellut puhelinta kasvojen yllä pelaillessani Angry birdsiä ja tiputtanut sen otsaani sillä hetkellä, kun oon koittanut vähän pommittaa sikoja munilla. Mutta ikinä ei opi. Kuten sitäkään, ettei rappusissa pidä kävellä villasukat jalassa.
Niin tosiaan.. kamalasti pöräjää kuupassa. Ei pysy järjestyksessä askat ei. Lauseoksennus!
Olisi aika mahtavaa, jos voisi olla samaan aikaan kahdessa paikassa. Tai oikeastaan vaikka kolmessa jos oikein aletaan ahnehtimaan. Ei saisi kyllä ahnehtia, ettei käy hullusti. Puck ahnehti tänään sulatettua suklaata ja sai sitä puoli kattilallista päällensä. Ei sitä kyllä tuntunut edes haittaavan, mutta eikö se tyypillisesti olekin niin, että sivulliset kärsii aiheuttamasi haitan seuraukset.
Minähän ne sotkut siivosin. Tälläinen kärsivällinen lastenhoitaja ansaitsisi pokaalin tai vaikka Balin matkan.
Kävi tänään toinenkin hassu juttu. Naapurin Saksalainen au pair tyttö toi lapsukaisensa meille leikkimään. Ei siis siinä ole mitään hassua, että se ne tänne toi. Mutta se on kovin leppoisan oloinen tyttö, joka on täällä asustellut jo kolmisen vuotta. Nähdään toisiamme vilaukselta lähes joka päivä, mutta ei olla ikinä juteltu mistään muusta kuin säästä ja siitä kuinka pitkä matka Ijburgista on keskustaan.
Tänään ovella tytön huikatessa heipat ja kääntäessä selkänsä aloin pohdiskelemaan, että miksi me ei tämän tytön kanssa koskaan pyydetä toisiamme sisälle esim. kahville, kun roudaillaan näitä kakaroita toistemme luo. No toki sitten hilpaisin tyttösen perään ja kiljuin että tuu hei kaffelle. Tyttö tuli ja sitten kävi niin hassusti, että istuttiin kolme tuntia meidän keittiön pöydän ääressä ja juotiin molemmat varmaan neljä cappucinoa ja syötiin kymmenen omenaa. Kaksi tuntia juteltiin ja tästä ajasta varmaan noin tunti juteltiin syvältä kumpuavan itkun kera. Jossain vaiheessa molemmat taisi tajuta sen tilanteen merkityksen ja itku muuttui hymyksi. Lapset leikkivät yläkerrassa eläinlääkäriä ja Voice of Hollandia autuaan tietämättöminä tästä kaikesta elämän tuskasta.
Kun tapaa ihmisen, joka on samassa elämäntilanteessa kuin sinä, ei tarvitse aina etsiä sanoja tai välttämättä edes sanoa lausetta loppuun, kun toinen tietää jo mitä olet aikeissa sanoa. Siinä liikuttuu, kun tajuaa jonkun täysin vieraan ihmisen painivan samojen ajatusten keskellä kanssasi. Ei välttämättä ole edes yhteistä kieltä, eikä kumpikaan tiedä toisensa historiasta mitään, mutta saman kaltaiset tunteet yhdistää. Tulee semmonen "minä en ole koskaan yksin tässä maailmassa"- fiilis. Aika terapeuttista.
Eikä siinä. Kyllä mulla on kaikki hyvin, mutta tällänen kotien välillä reissaaminen on joka kerta pääkopalle vähän ilkeää. Kun menee Suomeen, odottaa jo että pääsee takaisin. Kun tulee tänne niedermaihin, niin aivojen perille toimituksessa kuluu muutama päivä. Tajusin tänään myös, että au pair soppari loppuu heinäkuussa ja tämä oivallus hajottaa kovasti. Siis se että siihen on enää reilu neljä kuukautta aikaa. Kyllähän sitä normaalin ihmisen elämää tietty välillä kaipaa. Kuulokkeet korvilla kohti keskustaa polkiessa ei sitten taas kaipaa yhtään mitään normaalin ihmisen elämää. Haluan naimisiin mun kolisevan fillarin kanssa. Silloinkaan en kaipaa ihmisen elämää kun lapset roikkuu jaloissa ja pussailee. Silloin kun ne kertoo ettei Janina saa koskaan lähteä pois, sitä vaan toivoo ettei olis sitä palaa sydämmestä koskaan niille luovuttanutkaan. Tulevaisuutta miettiessä sitä vaan toivoo ettei olis koskaan reissuun lähtenytkään. Olis vaan yksi koti eikä tietoa paremmasta. Tosin sillon keksisin kaikkea muuta murehdittavaa. Ja olisin tietty miljoonaa kokemusta ja tarinaa köyhempi.
Mutta hei..
Oli hieno päivä, vaikka olenkin näin Suomessa vietetyn loman jäljiltä toiselta nimeltäni Ihmisraunio.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti