Aina irrallaan

ALERT ALERT ALERT

Tunteiden täyteinen päivä takana ja super diippiä pohdintaa tulossa. Tarkoitan siis diippiä.

Ja tiedoksi, mä en ole masentunut. Mä olen tunteellinen. Ja nää on faktoja. Ja kyllä kaikkien luettavaksi menee. Än yy tee nyt.

Vajaa neljä vuotta sitten tein spontaanin päätöksen. Se ei oikeastaan ollut edes päätös. Se oli sellainen perus Janinamainen tuuliviirin heilahdus. Mut tuntevat tietää varmasti mitä tarkoittaa tuuliviirin heilahdus mun kohdalla. Kun tuuliviiri heilahtaa, niin alkaa toiminta ja toimintaa seuraa yleensä joku tulos. Kaikki tapahtui niin nopeella tahdilla, että ei mulla ollut aikaa enää vetäytyä. Nössö-Janinan matka sai alkunsa, vaikkei se silloin kovin omalta jutulta tuntunutkaan. Itkua vääntäen astuin lentokoneeseen joka vei mut ensimmäistä kertaa pois äidin ja isän luota, ensimmäistä kertaa pois mukavuusalueelta. Pian olin Zürichissa.Olin ihan varma, että tuun maitojunalla kuukauden sisällä takas. Ylitin kuitenkin omat ja varmaan kaikkien muidenkin odotukset ja palasin Suomeen vuoden päästä.

Palatessani kotiin mä ymmärsin mitä ulkomailla asuneet ihmiset tarkoittivat sanoessaan että takaisin paluu on paljon vaikeampi kuin itse lähtö. Mulla oli kuitenkin tiedossa vuosi Voionmaan opistolla, joka teki mun paluusta paljon pehmeämmän mitä olin odottanut. Murehtimiselle ai kauheesti jäänyt aikaa. Ehdin käydä reilun viikon verran porukoita morjestamassa Veikkolassa, kun mentiinkin jo taas.

Voionmaalla oli tiivis ja rakkaudella kyllästetty yhteisö, jonka Maarit nimesi osuvasti Voionmaan kuplaksi. Meitä Voionmaalaisia yhdisti se iso tekijä, että me kaikki tultiin tuntemattomaan paikkaan ja alotettiin Voitsi elämän luominen yhdessä tyhjästä. Me tehtiin se Voionmaan kupla. Samalla kun meidän yhteisö tiivistyi yhdeksi perheeksi, mä erkaannuin entisestään ystävistä ja elämästä, jota elin Sveitsiin lähtiessäni. Ei tullut mitenkään yllätyksenä, kuinka nopeasti sekin vuosi oli ohi. Edessä oli kolmas muutto ja taas uusi alku. Nyt en kuitenkaan ollut yksin. Kädestä mua piteli kiinni eräs flegmaattinen jalkapallofanaatikko. Elämäni ensimmäinen rakkaus.

Seuraava vuosi meni jossain ihme vaiheilussa. Oikeastaan mitä tahansa yritin tehdä, en voinut välttyä siltä fiilikseltä. Siltä fiilikseltä kun tajuat aina vaan uudestaan  kerta toisensa jälkeen, että et kuulu mihinkään. Ikävöin välillä Sveitsin elämää, välillä oli ikävä äitiä ja isää, välillä vanhoja ystäviä jotka oli niin lähellä, mutta kaukana. Ja sitten oli se osa Janinasta joka asui Tampereella ja koitti asettua sinne. Mulla ei ollut mitään sellasta yhteisöä enää mitä mulla oli ollut aikojen alussa kun asuin vielä Veikkolassa, Sveitsissä tai Voionmaalla. Niistä yhteisöistä oli kaikki jo kasvamassa kovaa vauhtia irti. Ei ollut vakituista duunia, ei opiskelupaikkaa eikä mitään harrastusta jossa olis tavannut muita ihmisiä. Varmaan kaikki meistä ex- Voionmaalaisista koitettiin pitää meidän yhteisöä kasassa mutta tästä huolimatta ihmiset alkoi kasvamaan erilleen. Niinkuin elämässä käy. Uus kevät lähestyi taas. Kevät tarkoittaa mun elämässä aina muutoksia. Niin kävi nytkin. Rakkaus jalkapallofanaatikkoni kanssa vaihtoi olomuotoaan. Elokuuhun saakka voimassa ollut työsopparikin kertoi, että syksyksi olisi tehtävä jotain suunnitelmia. Tuuliviiri oli taas valloillaan ja otti vähän tuulta viiriinsä. Eläköön uusi alku. Neljännen kerran. Nyt olin niiiiiiiiiin valmis.

Päätös oli jälleen todella Janinamainen. Se vain kävi. "Teenpä tässä läpällä Au pair world sivustolle profiilin..". Viikon päästä ilmoitin äitille, isälle ja ystäville että häippäsen elokuussa Amsterdamiin. Olin NÄÄÄIIIN intona ja fiiliksissä, kuin ihminen voi olla. Oon nyt vasta myöntänyt sen, mutta olin ilonen että pääsisin pakoon. Halusin kerätä palaset ja painella sinne missä pippuri kasvaa. Fiilis oli ihan huikea. Menee vieläkin kylmiä väreitä kun kelailen sitä. :) Olin varautunut tekemään jotain ihan muuta seuraavan vuoden, mutta yhtäkkiä mulla oli lennot buukattu Damiin. Lähtö ei varsinaisesti pelottanut, mutta tottakai siinä möyryää pieni epävarmuus mahan pohjassa kun istut yksin lentokoneessa eikä sulla ole hajuakaan mikä sua odottaa. Hollanti? Miksi mä meen Hollantiin? Niin lähellä mutta niin kaukana.

Muuttaessa täysin vieraaseen maahan ja kulttuuriin, olet alussa lähinnä yksin. Jopa lähi marketissa käyminen tuntuu ihan extremeltä seikkailulta. Kaikki ohjat on sulla omissa käsissä ja voit alkaa luomaan sellasta elämää mitä itse haluat ja sä oot täysin stranger jokaiselle uudelle ihmiselle jonka tapaat. Sun on ylitettävä itses joka päivä. Jos haluat ystäviä, sun vaan on lähdettävä yksin ulos. Näet baarissa jonkun random seurueen istumassa ja sinne on vaan mentävä pokkana esittelemään itsensä. Pienten spontaanien repäisyjen ansiosta oon saanut uskomattoman tiiviin ystäväverkoston ympärilleni. Olo on todella kotoisa ja turvallinen. On tehnyt todella hyvää mennä muutama kuukaus semmosessa "onnellisuus höyryssä" sen kummemmin miettimättä mitään tai murehtimatta tulevaa.

Mä oon tietonen että tää kokemus on jo tähänkin saakka muuttanut mua, mutta tänään mulla tuli ihan semmonen olo että se tuntui jopa jollain tapaa rankalata myöntää itselleen kuinka paljon mä olenkaan pohjimmiltani muuttunut. Moni joka on viimeksi tavannut tai jutellut mun kanssa esimerkiks reilu puoli vuotta sitten, vois olla aika hämmentynyt. Puhumattakaan kuinka paljon siitä hetkestä oolen muuttunut, kun astuin ekan kerran lentokoneeseen joka vei mut Sveitsiin. Oon itekkin hämmentyny. Musta tuntuu että mulla on vähän samanlainen fiilis tällä hetkellä, kuin ihmisellä, joka on laihduttanut vuodessa 40 kiloa eikä meinaa uskoa sitä näkyä mikä peilistä näkyy. En tiedä mikä se fiilis on, mutta voisin kuvitella että se on just tällainen. Hämmentynyt, mutta onnesta soikea.

Yhtäkkiä huomaan, että monet piirteet jotka on ennen dominoinu mun peroonallisuutta, ovat ikään kuin on ajelehtineet jonnekkin kauas. Ne on vieläkin menossa mukana, mutta ne ei enää hallitse kaikkea mitä teen. Tilalle on noussut muuta. Elämän arvot on vaihtanu aika radikaalisti järjestystä ja tottakai myös ne ihmiset, joiden kanssa vietän paljon aikaa, määrittää jollain tapaa sitä mitä mä olen. Hollantilainen "hällä väliä- kulttuuri muokkaa mua joka päivä. Ja kyllä. Maantieteellinen sijainti määrittää myös sitä "mitä sä olet". Niin karulta kuin se kuullostaakin. Mutta eipä kai siinä mitään huonoa ole. Lähdin sillon aikoinaan mukavuusalueen ulkopuolelle jonka seurauksena tää kaikki on tapahtunut.

Kuten aiemmasta kirjoituksesta on havaittavissa, on mulla tässä viime päivinä ollut päällimmäisenä mielessä tulevaisuus. Se on taas tää kevät mikä painostaa miettimään. Ja vaikka lupasin itselleni pariin otteeseen että nyt elän täysillä tässä hetkessä samaan malliin, kuin olen viimeiset kuukaudetkin elänyt, niin asiat joita oon tänään tajunnut, ei kauheesti päästä mua näistä ajatuksista irti. Tänään oli nimittäin The day jolloin mä oikeesti pysähdyin ja kurkkasin vähän olkani yli. Iski vähän lärville se, kuinka paljon elämä on mennyt eteenpäin myös siellä, mistä mä olen ollut poissa. Vaikka kyllähän sen jollain tasolla on tiedostanut alusta saakka. Ehkä myös perjantaina häämöttävä loma Suomessa nostatti näitä fiiliksiä esiin. Oli aika lohdutonta tajuta kuinka monista ihmisistä on ajan saatossa tullut mulle taas tuntemattomia. Tajusin, että mä oon tietyistä asioista ja ihmisistä jo niin kaukana, että sitä etäisyyttä ei saa enää kurottua kiinni. Tarkoitan sitä etäisyyttä joka on näiden neljän vuoden aikana tiettyjen ihmisten välille kasvanut. Saa sitä ehkä lyhyemmäksi kurottua, mutta se vauhti millä kaikki muuttuu, on liian kova.

Tässä kun oon tarkastellut tätä mun elämääni, oon tajunnut ja joutunut myös myöntämään itselleni sen, että mä oon vähintään kahdessa palassa, ellen useemmassa. Vaikka mä vilpittömästi tunnen oloni kotoisaksi täällä, mä tunnen oloni kotoisaksi myös Suomessa. Mun perhe on Suomessa,
ja mun lähimmät ystävät on Suomessa, mutta täällä on myös mun perhe. Ystävät, jotka on ottaneet mut avosylein vastaan ja olleet mukana rakentamassa mun elämää tänne. Ystäviä jotka pitää musta huolta. Ystäviä jotka tekee kodin tunteen.

Mä uskon, että kun mä olen kerran lähtenyt matkaan, mä tulen olemaan aina jollain tapaa irtonainen. Ihan sama missä mä olen, siellä on jossain pala musta joka on kaukana kotoa. Olin sitten Suomessa tai Hollannissa, jossain on joku joka ikävöi.

Asuminen vieraassa ympäristössä tuo elämään jännitystä. Se antaa vapauden tunteen, se sallii alottaa puhtaalta pöydältä. Se on antanut mulle niin suuren onnellisuuden tunteen, ettei sitä voi kuvata sanoilla. Se opettaa olemaan yksin. Se opettaa ajattelemaan asioita itsenäisesti. Se opettaa käsittelemään ikävää. Sellaista ikävää joka tuntuu fyysisenä kipuna.

But it didn't come without a price. Missä ikinä seuraavan uuden alun aloitankaan, ikävä tulee olemaan läsnä. Tuun vielä monena aamuna miettimään että mitä sellasta kotona tapahtuu tänään, jossa olisin halunnut olla mukana.

Päivääkään en vaihtaisi pois.