Onni on ikävä

Viikonloppu on ollut ihanan rauhallinen ja varsinkin eilen semmonen tunne, jota kutsutaan nimellä onni, oli vahvasti läsnä koko päivän. Mitään erikoista ei tapahtunut, mutta mä vaan nautin joka hetkestä täysin siemauksin. Olin illan lasten kanssa ja mun ystäväinen tuli tänne mun kanssa hengailemaan. Meillä oli ihan huippu ilta ja naurettiin aivan paskana lasten pieru kakka jutuille. Mäki haluun olla lapsi! Tai siis mä oon lapsi, mutta sellanen ihan oikee lapsi.

Täällä mä oon oppinut erottamaan onnen tunteen sellasesta touhotus innosta. Tajusitko? Haha. Siis että sellanen hetkellinen onnen puuskaus saattaa tulla vaikka jonkun kivan häppeningin takia mahan pohjaan ja poskipäihin, mutta sellainen syvä onnen tunne on läsnä myös niinä hetkinä, kun en tee mitään. Eilen olin lähes koko päivän yksin omissa oloissani milloin missäkin. Puistossa, kaupassa, mun huoneessa, meidän terassilla tai ratikassa ja mun oli vaan hyvä olla. Täällä tulee oltua tosi paljon yksin, mikä on opettanut kyllä ihan hirveesti. En voi sanoa, että olisin täysin riippumaton muista ihmisistä vieläkään, enkä tiedä onko se edes mahdollista, mutta oon oppinut niin sanotusti arvostamaan omaa seuraa enemmän. Tosin en tiedä onko se ihan tervettä, että makaan omalla lattiallani nauraen itkuhuutonaurua jollekin omalle mielikuvalle, esimerkiksi David Hasselhoffista. Mutta.. Ei se taida olla ihan tuulesta temmattu se "onni lähtee sinusta itsestä" -sanonta. Mutta toki me laumaeläimiä ollaan. Ei siitä voi kiistellä.

Siitäpä mainio aasin silta tähän päivään, joka on taas ollut ihan vastakohta eiliselle hyvälle päivälle. Tai no ei nyt ihan vastakohta.. Vastakohta vois olla varmaan sellanen "Minäpä vetäisen nyt tästä pienet sievät Matti Nykäs perseet ja menen sängyn alle itkemään elämääni" -päivä. En mä ole edes itkenyt tänään, mutta mulla vaan ollut aivan JÄRKYTTÄVÄ ikävä mun ystäviä Suomessa. Tänne on jopa tänään tullut kesä ja lämpötila kohos parhaimmillaan +24 asteeseen, mutta musta vaan tuntuu, että toi lämpö ja aurinko on vaan pahentanut tätä mun ikävää. Aina kun menin ulos istumaan, sellanen haikeuden tunne vaan syveni ja alkoi suorastaan tuskastuttaa. Kerta toisensa jälkeen hilauduin takas mun kellarihuoneeseen ja koitin tehdä jotain tajunnan räjäyttävää.

Yhdessä vaiheessa mä istuin tässä lattialla hiljaa ja päivystin mahdollisia liikkeitä hämähäkeistä. Ne on vaan niin salakavalia, että ne osaa vaania mua valosan aikaan ja vipeltävät esille just sillon, kun mä oon lyömässä päätä tyynyyn. En kyllä tiedä että miksi mä aloin nyt kertomaan juttuja hämähäkeistä. Hämäkitkin tuppaa olemaan aika iso osa tätä mun arkea täällä. Kusipäät.

Mulla surraa ajatukset taas niin vikkelään, ettei tän tekstin vieminen pidemmälle varmaan kannata. Kunhan halusin vähän avautua. Kohta alan kirjottamaan tarinaa lentävistä kissoista ja kultakalanorsuista.

Mutta ah. Mä oon vaan joka päivä itselleni enemmän ja enemmän kiitollinen siitä, että sain viime heinäkuussa sen päähänpiston lähteä tänne. Nää paskat päivät on just niitä, jotka muuttaa tätä pääkoppaa parempaan suuntaan. Suurin oivallus tähän päivään mennessä on varmasti ollut se, että näitä paskoja fiiliksiä on ihan turha koittaa paeta. Ne täytyy vaan hyväksyä ja niiden kanssa on hyvä elellä. Voin aina koittaa piristää itseäni, mutta ei se paska fiilis sieltä pinnan alta lähde minnekään, ennen kuin aika on. Hieno elämä. Mutta ette ystäväiset uskokaan, kuinka kova ikävä mulla teitä on. Syräntä puristaa. :)