Oletko huomannut, että suunnitelmat menevät pieleen yleensä juuri sillon, kun olet suunnitellut esimerkiksi tulevan päiväsi hyvin tarkkaan. Täysin suunnittelematon päivä saattaa taas hipoa lähes täydellisyyttä, sillä ei oikeastaan ole mitään mikä voisi edes mennä pieleen. Ylläri. Mä olen huomannut, että ei sillä oikeastaan ole edes mitään väliä meneekö pieleen joku "iso" suunnitelma vai pieni suunnitelma. Yhtä paljon se yleensä vituttaa. Koska kun jotain menee pieleen, on se ihan ympäristönkin puolesta hyväksyttyä olla vähän kärttyinen.
Miten sitä ihminen yleensäkin reagoi jos esimerkiksi bussi tai juna on myöhässä? Kiroaa sitä vähintään omassa päässään ja mitä yleisemmin valittaa siitä kaikille.
Veeärrä saatana.
Tiistaina mä jouduin odottamattomasti perumaan tapaamisen mun ystävän kanssa, jotta lasten vanhemmat pääsisi työrientoihinsa. Anteeksi pyydeltiin ja selväksi tehtiin, että mun auttavan käden ojentamista arvostettiin. Silti ärsytti niin hitosti, enkä kyllä edes yrittänyt piilotella närkästymistäni. Ei sen tapaamisen peruminen edes ollut mikään iso juttu, mutta tälläisenä periaatteen naisena otti nuppiin se, että minä olin se osapuoli joka joutui tapaamisen perumaan sen takia, että se oli vähemmän tärkeä kuin työkiireet. Vaikka olisin itse ollut todellakin ystäväni piristysruiskeen tarpeessa alkuviikon ikävä settien jälkimainingeissa.
Sama kävi tänään aurinkoisena kauniina aamuna, kun tehtiin havainto, että pikku Puck oli kipeä, eikä täten menisi kouluun. Hyvästi pääsykokeisiin lukeminen, hyvästi ihana pitkä kävelylenkki auringossa, hyvästi kirjoitusrauha, hyvästi treffit jälleen kerran samaisen ystävän kanssa. Olin varmaan ensimmäistä kertaa koko Amsterdam reissuni aikana lähes aikatauluttanut päiväni, jotta saisin kaikki fiksut asiat hoidettua. Minusta riippumattomat tekijät koettelivat kuitenkin taas mieltäni. Vein vanhemman tytön kouluun ja hoin matkalla puoli ääneen "vittu, vittu, vittu, vittu.. Ei se edes varmaan ole oikeasti kipeä..".
Tulin takaisin sisään ja kävelin Puckin huoneen ovelle. Siellä tönötti Puckin laudoista rakennettu majaa muistuttava, valkoinen korkea sänky. Sängyssä oli vaaleanpunainen peittomytty, joka tutisi ja tärisi sen alta kuuluvien voihkaisujen ja nyyhkäisyjen tahdissa. Otsa helotti kuumana ja oksennus lensi. Mahtoi olla paha olo pikkuisella.
Teki mieli lyödä pää seinästä läpi. Minäkö olen kutsunut aina itseäni joustavaksi ihmiseksi? Anteeksi kaikki minut palkanneet työnantajat, olen valehtelija. En minä mitään osaa joustaa. Olen vain aina halunnut olla se joustava tyyppi. Olen halunnut niin kovasti olla se joustava tyyppi, että olen jopa uskonut olevani. Tämän todistaa se, että kun omat "suunnitelmani" eivät ole parina päivänä menneet niinkuin halusin, olen valmis heittämään onneni kaivoon, olemaan mököttäjä ja hokemaan vittu saatanaa mielessäni. Ei mikään ihme jos on välillä onneton ja surullinen fiilis, mikäli pääkopasta ei löydy tämän enempää liikkumavaraa.
Se että voin muuttaa paikasta toiseen ja asettua sinne asumaan ilman sen kummempia ongelmia, ei taida tehdä minusta vielä mitään mega-adapteria. Ei myöskään se, että ostan kaverille bisset baarissa, kun siltä on rahat loppu ja omatkin lähestulkoon loppu. Jotain elämän perusjuttuja kai nuo.
Asettelin itselleni viltin Puckin sängyn viereen. Roudasin viltille läppärin ja pääsykoekirjat. Avasin verhot ja päästin auringon sisään. Luin Suomen kielioppia ja välillä ponkaisin pystyyn pitelemään lapsen hiuksia ylhäällä, ettei ne dippaantuisi oksennukseen. Mikäpä tässäkään hetkessä on loppupeleissä huonosti? Mä saan lukea pääsykokeisiini ja aurinkokin on. Huomenna luultavasti oksennan itse, mutta ompahan sekin sitten pois päiväjärjestyksestä. Kaiken lisäksi voin taas sanoa itselleni, että EI LIIAN TOSISSAAN. Vaikka naurankin itselleni usein jonkun todella nolon tilanteen keskellä, on nää myös niitä hetkiä, jolloin tulisi vähän naurahtaa. Naurahtaa elämälle.
Joka päivä voi oppia jotain uutta, jos vaan ajattelee. Joskus sitä huomaa, että ei itse tule edes sellaisia ihan perusjuttuja kelailtua juurikaan sen takia, että niitä pitää ihan niitä itsestäänselvyyksiä. Joku toteaa, että hei ajattele nyt muitakin. Saatat todeta, että no c'moon tottakai mä ajattelen muitakin. Mutta sitten loppu peleissä, kuinka moni oikeasti ajattelee?
Niin. Ei liian tosissaan. Me olemme vain maan matosia joiden elämä tapahtuu nyt.
Tässä oksennusämpärin vieressä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti